Rauhaa

Vaikka kaikki on vielä kesken, remontti viivästynyt, lahjat paketoimatta ja koti huonosti siivottu, tänä iltana meille, tai ainakin minun mieleeni, on kaiken häseltämisen ja erinäisten tunteenpurkausten jälkeen laskeutunut rauha.

Vielä on oppimista siinä miten meidän ikioma joulumme luodaan niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, mutta yritys on kova. Luomisen tuskaa on ilmassa aina näin joulun alla, kaikilla on omat perinteensä ja odotuksensa, ukolla, tyttelillä ja minulla, ja tietenkin vanhemmillamme, heidän puolisoillaan, sisaruksillamme ja heidän perheillään. Toistaiseksi tytteli on ollut joulut meillä, mutta uskoisin tulevina vuosina myös äidillään olevan uusia toiveita ja suunnitelmia.

Unelmieni joulu vietetään kaukana kaupunkien valoista. Puuroa syödään joko savikulhoista tai eriparisista vanhoista lautasista. Tuvassa on kaunis kuusi, ulkona tulin valaistu polku saunalle. Lahjoja vain muutama, jokaiselle jotakin mieluisaa. Kaikki ovat tehneet lahjoja itse, lämpimin tuntein. Joulupukkia ei tule, vaan myös lapset saavat tietää, kuka on juuri minua tällä lahjalla ajatellut. Lasten mentyä nukkumaan juodaan viiniä, eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Huurtuneiden ikkunaruutujen läpi katsellaan, kun lyhtyjen valo hiipuu hiljaa yöhön.

Näillä ajatuksilla tuuditan itseni joulurauhaan. Todellisuus olkoon muuta.

Laimeaa/ taikaa

Jossain hämäryydessä olen taivaltanut, kaiken tuntuessa niin kovin laimealta. Päivät ovat kuluneet, arki ollut harmaata ja kaikki jotenkin merkityksetöntä. Joulun tulokaan ei ole saanut herkistymään. Olen antanut ukon ostaa lahjoja, välittämättä siitä että halusin tehdä lahjat itse, enkä osallistua kulutusjuhlaan. Ukko ja tytteli laittoivat pihavalotkin, siellä ne roikkuvat yksinään, vaikka minulla vielä syksyllä oli hieno suunnitelma minkälaisia jouluisia asetelmia pihalle laittaisin. Kymmenen minuuttia sivuleikkureiden varressa, limsatölkit ruukuiksi, siinä puuhailuni tältä syksyltä.

Lisää pikkukouluja lopetetaan, ihmisten työpaikkoja siirretään pätkätyöläisille, meillä päin on varmaankin ainainen loskakeli, ei koskaan enää lumisia talvia. Laimeaa, niin laimeaa. Millään ei mitään väliä.

Pari lepopäivää töistä ja vihdoin löytyi arjen taika. Se laskeutui jo ennen lunta, ehkä eilen, ehkä tänä aamunakin vielä satoi näkymättöminä hiukkasina. Ei mitään kovin erikoista, valokuvien liimailua, remonttia, pyykkäystä. Pysähtymistä siihen ajatukseen, että meille vihdoin on tulossa vauva. Tänään sain makaronilaatikot uuniin, kun radiossa kerrottiin kaupungissa satavan lunta. Niin sataa. Ihanaa.

Tukahdutetut vaiston äänet

Omat vaistot, jotka kehottavat luonnonmukaisuuteen, jotka haluavat suojella syntymätöntä tutkimattomilta aineilta. Rauhallinen luottamus siihen, että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Haluttomuus lähteä mukaan hysteriaan. Toisaalla korkeat virkamiehet, median vyörytys ja ihmisten sokea usko kaikkeen mitä nämä tärkeiksi tituleeratut ihmiset sanovat. Minä pienenä ihmisenä kaikkia muita vastaan.

Puhelu ystävältä, joka myös on vastuussa omasta syntymättömästään ja yhtä ymmällään. Iso itku keskusteluohjelman ja sitä seuranneen kotikeskustelun jälkeen: minä ja ukko eri puolilla. Itku kaikkien naisten ja odottavien äitien puolesta. Tukahdutettujen vaiston äänien. Vielä ennen nukahtamista vierii yksinäinen kyynel poskelle. Näen meidän kävelevän pitkissä jonoissa rokotettaviksi. Alistuneina, kuin pässit naruissa.

Syyslaulu

Ulkona sataa räntää ja minä itken ukon kuollutta ystävää. Samalla itken elämän nopeutta ja hitautta, sen kaikkia vivahteita, hetkien ainutkertaisuutta. Mennyttä marjastuskautta, lämmintä tulta pesässä. Korillista mädänneitä omenoita, joiden hilloksi keittäminen lykkääntyi ja lykkääntyi, kunnes oli myöhäistä. Mustikoita kaurapuuron päällä, kuinka kaunista ja täydellistä. Saappaissa palelee jo varpaat villasukillakin, tytteli sai uudet talvikengät ja söpön villapuvun. Lämpöä, lämpöä. Kuuntelen liikkeitä kohdussa ja antaudun elämän vietäväksi. Tämän aamuisen tunnemyrskyn sai aikaan radiossa soiva Syyslaulu:

"Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa.
Illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa
syksyiltani yksinäisyyteen.

Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan,
mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.
Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,
miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.

Etsin jotain mitä meiltä unohtunut on,
minkä avullasi löytää mä voisin.
On kesä lyhyt niinkuin haave saavuttamaton
siitä mikä oisi voinut olla toisin.

Kai tulet pian ennenkuin pimeään mä jään
- eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.
Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään
keinon jolla kaiken vielä saamme kukkaan.

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie.

Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt minne viekään.
Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.

Nyt majakat me näämme kun myrskyt raivoaa,
tuuli vaahtopäinen äänen tänne kantaa
- ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa
ja kaikkemme toisillemme antaa.

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,
päivän ei hetket niin pitkiä lie.
Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,
pois kesän kukkaset syksy vie."

- Tove Jansson -

Metsä

Isäni maalisessa villapaidassaan tutuilla poluilla. Ukko vasta ostettu sienikirja kainalossa, silmät palavaa intoa täynnä. Tyttelillä liian iso nallereppu selässä ja äitini kaapista löytyneet karnevaalituntosarvet päässä. Minulla rooibosia termosmukissa, nenässä kotoisa metsän tuoksu ja jalan alla rahisevat neulaset. Mielessä lähes meditatiivinen täyttymyksen tunne. Jokainen omana itsenään, kaikki yhteisellä retkellä ja samalla erilaisia retkiä oli neljä. Tai oikeastaan viisi.

Pienen kodin ihmeet

Kodissamme on neliöitä yhteensä n.50, joten luovuudella on ollut remontissa ja sisustuspuuhissa käyttöä. Nykyään meillä on keittiön, olohuoneen, oleskeluparven, parin eteisen, vessan, kodinhoitohuoneen, saunan, pesuhuoneen, pukuhuoneen ja makuuhuoneen lisäksi vielä kirjastokin... No, kotoisammin se on vain lukunurkka, eikä siinä lattiapinta-alaa ole kovin paljoa, mutta toimiva se on, ja taas on lisää neliöitä hyötykäytetty!

Oikeasti lukunurkkamme on vain läpikulkutila, tasanne jossa vintin portaat kääntyvät. Hyvin se on kuitenkin toiminut kirjastokäytössä. Tytteli saattaa unohtua pitkiksi ajoiksi katselemaan kirjoja ja lehtiä tyynypesässään, ja ystävän kanssa viettämäni teehetkikin löysi mukavan rauhallisen paikan tasanteelta.

Katonrajassa on aikuisten kirjoja, hyllyt ovat vanhoja isäni petsaamia lautoja edellisen kodin keittiöstä. Lasten kirjat ovat pikkuhyllykössä, joka on lapsuudenkodistani. Maalasin sen joskus aikaisemmin tyttelille ja liimasin mosaiikkilaattoja hyllylle, mutta se ei mahtunut tyttelin nurkkaukseen. Nyt se sitten löysi oikean paikkansa, ja tytteli jo asetteli kivikokoelmansakin hyllyyn näytille.

Näinä hetkinä tuntee onnistuneensa.

Syysillan melankoliaa

Tänään olen käynyt läpi täydellisen puhtaan tunneskaalan. Aamupäivään mahtui helpotusta, iloa ja puhdasta onnea, kun mustavalkoruudussa joku kieriskeli ympäri ja liikutteli pieniä käsiään. Työpäivä päättyi kiukkuun ja pettymykseen, oikein kiehuin bussiin noustessani. Tarkastelin tunteitani pienellä kunnioituksella, en muista koska olisin viimeksi tuntenut noin puhdasta raivoa, kun kohta kaikki kääntyikin syysillan melankoliaksi. Ulkona vilahtelivat katuvalot ja minä pidättelin itkua. Kotona kuuntelin Aki Sirkesalon ja Lisa Nilssonin Mysteeriä ja paruin niin sydämestä, etten taas muista koska.

Työmatkalla olevaa ukkoakin on ikävä, sen huomasin siinä itkiessäni ja sain vielä vähän syvemmän voiman itkuuni, kun tunteiden teatteri esitteli vielä maailmaa suuremman rakkauden. Nyt taitaa olla voimat lopussa, toivottavasti tunteetkin, ja käyn nukkumaan. Olen minä yksinolosta nauttinutkin, unet nukkunut ihanalla futonillani, joka on jouduttu peittämään paksulla petarilla, kun ukon selkä ei kestänyt kovaa. Petari rullalla makuuhuoneen nurkassa, kaikki tunnelmavalot käytössä, koti täynnä minun energiaani. Se on jotenkin niin paljon verkkaisampaa, tummempaa, spiraalimaisempaa kuin hänen. Nautin siitä, ja puuhastelen omiani, mutta samalla olen niin onnellinen, että kohta hän on taas täällä tasapainottamassa minua.

Kaikki sateenkaaren värit

Huolet vaihtuivat sittenkin iloista suurimmaksi. Ja kun hetken ehti liidellä pilvissä ja ilostaan ilmoitella, saikin kuulla lähellä käyneen huonommin. Olo oli kuin olisi välttynyt täpärästi salamaniskulta ja sitten kuullut sen lyöneen läheiseen.

Pieniä onnenhetkiä, arjen pyörittämistä, raskaita tulevaisuuden pohdintoja, kaikki samassa paketissa. Kauniina nauhana paketin päällä miehen sanat illan hämyssä, kun luulin nukkumatin jo poimineen kaikki matkaansa. Silittämään ojentunut käsi ja ilmeisen pitkän pohdinnan tuloksena syntyneet sanat: "Ei saa koskaan luovuttaa".

Voimia keräämässä

Viikonloppu oli ihana. Puksutimme höyryveturin vetämänä maalaismaisemassa, ikkunaa katsoi kuin maailman kauneinta taulua. Tytteli ihasteli ääneen, minä sisimmässäni. Silittelin junan puista kylkeä, hymyilin ruskearaidallisille verhoille puisessa tangossaan, matkalaukuille verkkohyllyissä ja konduktöörin kuluneelle nahkakukkarolle.

Piipahdimme miehen ystävän tontilla. Mietin miksi siellä oli niin hyvä olla, kunnes ymmärsin, että siellä oltiin matkalla kohti unelmaa. Kotiinviemisiksi saimme sylillisen rakkaudella kasvatettuja kasviksia suoraan maasta. Puhuimme unelmista ja arvoista, maailma tuntui olevan kohdallaan. Omatkin haaveet tuntuivat hetken olevan vähän lähempänä toteutumistaan.

Kantaa

Suomen saaristo on aina ollut minulle jotakin pienesti mysteeristä, kaukaa ihailtavaa. Lyhyitä käyntejä, muutamia öitä, taianomaisia tunnelmia. Luulin joskus haluavani saareen kokonaan, en ole siitä enää niin varma. Nautin edelleen siitä tunteesta, kun voin hengittää meren yli, kauas kauas. Ehkä siitä on kuitenkin helpompi nauttia vähän vieraana.

Tästä retkestä on kulunut kaksi viikkoa. Kahteen viikkoon mahtuu paljon. Paljon sellaista, mitä on odottanut vuosia kokevansa, ja vielä enemmän sellaista, mitä ei olisi toivonut koskaan kokevansa. Huomaan, että kaikki kuitenkin ottaa paikkansa, liittyy osaksi sitä paljon puhuttua helminauhaa, toiset helmet tummempia kuin toiset. Rikkautta ne ovat nekin, kun ajatus taas kantaa eteenpäin.

Piilossa ajalta

Toivon, ettei aika huomaisi minua. Kulkisi kiireissään ohi, etsien minua napattavaksi takaisin arkeen, mutta kyllästyisi etsintään ja jatkaisi ilman minua. Haluaisin niin kovasti elää tällaista elämää pidempään. Antaa päivien kulkea verkkaisesti, niin verkkaisesti. Elää ajatuksesta tekoon ja taas uuteen ajatukseen. Kulkea pihalta puistoon, metsään, minne vaan. Iloita lapsen lailla jokaisesta auringonsäteestä ja sadepäivästä. Mustikkasaaliista ja pienistä loputtomista retkistä. Huokaisen syvään, loma lähestyy loppuaan.

Olipa kerran jonkun talo

Alkukesän viikonloppureissullani ajoin ohi paikasta, joka jäi mietityttämään. Muutaman kilometrin pohdittuani annoin uteliaisuudelle periksi ja käännyin takaisin. Sain auton mahtumaan joten kuten tiensivuun, ei sillä että siellä mitään liikennettä olisi ollut, että olisi kukaan ohi yrittänyt. Tienpientareet kasvoivat heinää, ja kyllä varmaan olisi ohikulkija kummastellut, kun olisi nähnyt minut siellä lahkeet märkinä tutkimusmatkalla.

Oliko talo palanut? Purettu? Unohdettu ainakin. Kuka on tehnyt tuon puoliksi maatuneen pärekorin, kuka sitä on käyttänyt? Miksi sitä ei ole otettu mukaan? Mihin tästä ovesta on menty? Oliko se kiinni vai auki, kun talo koki viimeiset hetkensä?

Kaunista ja vakavaa

Arki on hetkittäin erityisen rumaa. Kun iltapalalla pohditaan keinoja sovittaa työ- ja kotielämää paremmin yhteen. Kun toinen hoitaa remonttia ja toinen ruokaa, pyykkiä, tiskejä ja lasta. Kun joutuu toimimaan sovittelijana oman miehen ja isän välillä. Kun teetä kaatuu tapetille, etkä edes välitä, koska tiedät, että se on ennen pitkää laikukas kuitenkin.

Arki on kuitenkin täynnä pieniä kauniita asioita. Kierrätyskeskuksesta löydetyt omenakupit ja eripariset punareunaiset tassit. Mummun vajasta löytyneet vanhat limsapullot, joissa ihan oikeasti lukee "lausutaan sprait". Kesäretki paikkaan, jossa leikkimökki on sisustettu vanhaan vajaan vanhoilla tavaroilla. Seinällä roikkuu vaatteitakin, joita lapset saavat käyttää, kun keittävät puuhellalla kahvia vanhasta purkista vanhalla pannulla.

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että olen vapaampi kuin koskaan villeinä vuosinani. Tiedän elämän realiteetit, osaan elää niiden kanssa. Tiedän, miten ihmiset käyttäytyvät, tiedän miten minä käyttäydyn, mitä ajattelen. Tiedän, ettei minun tarvitse miellyttää kaikkia, ja silti (tai juuri siksi) voin olla hyvä ja aito.

Pieni matka, suuret ajatukset

Minua ei kannata viedä aurinkorannalle. Ei pidennetylle viikonlopulle eurooppalaiseen kaupunkiin. Viekää minut katsomaan vanhoja taloja ja siinä on kaikki mitä maailmasta voin toivoa. Aamupäivä vanhan kaupungin vanhoilla kujilla ja olin onnellinen, sydämeni lauloi kauneinta lauluaan. Askel vanhan juna-aseman ovesta sisään. Ah ja voi, sitä vanhojen maalien tahatonta kirjavuutta. Korkeita kattoja, kuin taivas olisi ollut läsnä. Lohkeilleita ikkunamaaleja, lyijykynämerkintöjä vanhan lippuluukun vieressä. Muistiinkirjoitettuja puhelinnumeroita, kellonaikoja jostakin vuosien takaa.

Käykö kello yhä samaa aikaa, joskus tuntuu että ei? Kävimme ostamassa ruoat marketista. Melua, hälinää, kiirettä, turhuuksia. Kuihduin kokoon, henki katosi minusta ja lykin kärryjä poissaolevana. Ukko mainitsi mielialani nopeasta muutoksesta, ymmärsi kyllä, on oppinut ymmärtämään. Kuinka rakastankaan häntä. Hain ilon takaisin keräämällä puhtaat ostokset kärryn toiseen päähän: voita, tomaatteja, muikkuja, tilliä... Katsoin vain niitä ja mietin kuinka elämässä on osattava luovia, tehdä omat oikealta tuntuvat valintansa, vaikka ympäristö tyrkyttäisi muuta.

Jokainen päivä on uusi ja vie asemamiehen muistiinpanoja kauemmas ajassa. Silti näissä päivissä, kuukausissa ja vuosissa kulkee sama punainen lanka. Toisinaan saan siitä kiinni ja tunnen onnellisuutta. Ihmettelen kuitenkin sitä miten jokaisen sisällä totuus ja oikea ovat niin erilaisessa muodossa. Minun oikeani on vain minun, jonkun toisen sisällä asiat on kirjoitettu toisin.

Kaiken tämän kanssa olen kuitenkin pienissä hetkissä hurjan onnellinen, ja se riittää.

Tosiasioita

Olen nähnyt hupaisia asioita. Istuin juna-aseman penkillä lukemassa, kun kuulin pallon pomputtelua. Ääni jatkui jonkun aikaa, ja kun nostin katseeni, näinkin yksinäisen pallon, joka vieri tyhjällä lattialla kohti minua. Seuraavaksi näin pukumiehen läppärilaukkuineen, joka osui pallon kohdalle, otti sen haltuunsa hieman kikkaillen ja laukaisi. Palloa pomputellut urheiluasuinen poika ilmestyi näköpiiriini ja otti pallon vastaan. Pukumies jatkoi matkaansa. Poika jatkoi pomputtelua. Minä jatkoin lukemista ja hymyilin.

Katsoin ikkunasta ja näin koiraa ulkoiluttavan nuoren miehen, joka huopahattu päässään käveli reippaasti koiran perässä hihna kädessään ja luki samaan aikaan kirjaa. Mahtoi olla hyvä kirja.

Olen kuullut äidin puhetta lapselle, niin monesti, että tiedän sen olevan universaalia. Junassa tyttelin leikkikaveri puhui äitinsä kanssa venäjää. Tai oikeammin äiti puhui. Tyttö vastaili suomeksi, mutta se miten äiti puhui lapselleen, oli täynnä merkityksiä. Bussissa somaliäiti ojensi poikaansa ja alkoi rauhoituttuaan puhua tälle tuota samaa äitien puhetta. Kuvittelin, miltä äidin puhe kuulostaa lapsen korvissa, kuinka tärkeää ja ainutlaatuista on oman äidin puhe, kuinka turhia sanat.

Vaikka lausuisin kaikki maailman sanat, kaikki korulauseet ja osaisin lohdutuksen, rakkauden ja ylpeyden kielen, äidin kieltä minussa ei ole. Minä en ole edelleenkään kenenkään oikea äiti. Yliväsynyttä tytteliä nukuttamassa, käsi kädessä, suukko poskella. Kieltäessäni enää vaihtamasta toista yöpukua lohduton itku, yritys ottaa vastaan lohdutukseni, kääntyminen pois ja sanat "sä et ole niin kuin äiti".

Ystävyys

Aika kuluu ja tulee asioita, jotka pyyhkivät vanhemmat asiat edeltään. On kuitenkin olemassa sellaista, mikä ei pyyhkiydy. Sain vanhan ystävän kylään, mukanaan kukkia. Joimme viiniä ja istuimme ikkunalla. Se riitti.

Kympin kesäpuvusto

Tytteli tarvitsi uusia vaatteita. Pihahousuja, reissuvaatteita, vähän kaikenlaista. Lähdin hakemaan nimenomaan niitä: "uusi kesäpuvusto tyttelille" oli reissun nimi, enkä ollut kovin nirso. Koska oli tarve ihan perusvaatteille eikä ollut aikaa etsiskellä sen enempää, kelpuutin perustrikookamaa. Ihan tyytyväinen olin tähän 10,90 maksaneeseen saaliiseen. Erityisesti tykkään punaisista pellavaisista polvipöksyistä ja (yllätys yllätys) ruskeista sammareista. Harmittamaan jäi, etten ostanut ruskearaidallisia velourpöksyjä noitten vaaleanpunaisten collegejen tilalle. Ovat niin pliisut ja ne raidalliset säväyttivät. Tosin tytöllehän nämä eivätkä minulle...

Puujalkapäivä

Ukko toivoi kalastusvälineilleen pussia, jossa olisi komea kantaa virveliä, kun miesten kesken menevät mökille. Olin aivan liian väsynyt ompelemaan, mutta sain kuitenkin loistoidean ja leikkelin yhdet ukon reisitaskuhousut pussukkaa varten. Hetkittäin päässäni oli visio, muistaakseni se sisälsi paljon taskuja, lenksuja ja pikkujippoja. Pääni on kuitenkin viime päivinä ollut niin tyhjä, ettei se kertakaikkiaan toimi. Tiesin jo ommellessa, ettei tästä pussia tule, mutta näin surkuhupaisaa lopputulosta en osannut edes kuvitella.

Ukko ja tytteli söivät iltapalaa, kun surkeana nostin valmiin pussin ilmaan ompelukoneen takaa. Ukon olisi tehnyt mieli nauraa, näin sen hänen naamastaan, kun hän totesi, ettei kyllä viitsisi jalkaa lähteä mökille kantamaan. Minä puolestani aloin väsyneen hysteerisenä itkeä ja tytteli vakuutella, että se näyttää ihan kalastuspussilta ja olen ihana ompelija... Itkin ja nauroin yhtäaikaa ja nyt ukon nukuttaessa tytteliä vintissä nauran yksinäni ja tuijotan olohuoneen nurkassa seisovaa jalkaa.

Niin ohikiitävää

Perjantaina ajoin hämärtyvässä kesäillassa yksin vähän kauemmas. Valitsin mutkaisimmat pikkutiet ja ajoin hiljaa. Hengitin syvään ja katsoin maisemaa, joka ei ollut tuttu, mutta sisälsi kuitenkin kaikki lapsuuden elementit: hiekkateitä, villiintyneitä ojanpientareita, koiranputkia, niittyleinikkejä, lupiineita... Jostain kumman syystä radiossa soi venäjäksi "Miljoona ruusua", mikä normaalitilanteessa olisi vain kummallista. Kaikki tämä yhdessä sai vatsanpohjan tekemään kuperkeikan ja sisimpäni huutamaan onnesta. Sielu rikkoi kaupungin sille asettamat kahleet ja oli hetken aikaa vapaa, niin vapaa!

Paluumatkalla sunnuntaina kävin tervehtimässä mummua. Mummu muisti nimeni ja äänestä kuului ilo. Mummu oli keittänyt kaakaota ja tarjosi minullekin. Siinä sitten hörpimme Van Houtenia tummuneista mukeista ja muistin miten samanlaisia olemme. Vietin pitkän iltapäivän mummun kanssa, kävimme kaupassa ja joimme vielä lisää kaakaota.

Kotimatkalla radio soitti vähän uudempaa musiikkia, "niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää", ja kyyneleet tulivat. Tämä viikonloppu antoi tunteille tilaa ja aikaa.

Pieni ihme eteisessä

Pikkueteinen sai uuden asun viikossa. Tuntuu lähes siltä, että edellisen remonttipostauksen kommentissa toivomani ihme olisi tapahtunut. Pieni ihme ainakin! Ukolla viikko vapaata, auttelemassa kävi rahapulassa oleva siskoni, joka sai tuntipalkkaa ja ruokaa, sekä ukon lapsuudenystävä, jonka muutto lähistölle on ollut viime viikkojen ilonaihe.

Olin poissa melkein kaikki päivät ja pari yötäkin työhommissa, mutta ennen lähtöäni minun oli pakko nähdä Lattia. Kun ukko tajusi, että se oli siis p-a-k-k-o nähdä, eikä vakuuttelu siitä että nykyinenkin on hieno eikä alla luultavasti ole mitään, kääntäisi päätäni, otettiin myöhään sunnuntai-iltana esiin sorkkarauta. Oih ja voih, siellä oli lautaa! Ei varmaan satavuotiasta, luulen että se olisi ollut leveämpää lankkua, mutta lautaa kumminkin, samaa kuin keittiössä ja olohuoneessa. Seisoin keskellä eteistä ja hengitin hitaasti, yhtä aikaa talon kanssa. Talo huokaili (vai olinko se minä) ja sen onnellisuus täytti huoneet.

Kuinka sukka sai uuden parin

Toin jokin aika sitten lapsuudenkotoani kassillisen nukenvaatteita. Punaisista villasukista ei ollut säilynyt näihin päiviin kuin toinen, ja sekös tytteliä suretti. Tämä mainitsi asiasta puhelimessa äidilleni, joka käski lähettää parittoman sukan hänelle. No tuumasta toimeen, sukka kuoreen ja pyöräreissu postilaatikolle. Tänään paluupostissa tuli sukka kavereineen. Voi iloa ja riemua! Nyt ei nuken varpaita palele. Itse olen eniten iloissani ja riemuissani siitä, että vaikka emme nykyään kovin usein vanhempieni kanssa näe, he kuitenkin ovat olemassa ja ihania!

Vintin portaikko

Kaiken epätoivon jälkeen portaikon ja koko ulkoeteisen värimaailma alkaa olla kohdallaan. Vintin portaista tuli valkoiset, mikä jo yksinään kevensi huomattavasti tunnelmaa. Vihreä seinämaali ei enää näyttänyt vanhainkodilta sen jälkeen, kun se sai kaverikseen vanhaa roosaa, jonka sävy löytyi yllättävän läheltä.

Tein joskus kukkakankaasta ilmoitustaulun, joka jäi pyörimään lattialle, kuten niin moni muukin tavara tässä huushollissa... Kankaan piti alunperin olla jotain ihan muuta, mutta apuna ollut tytteli ihastui tähän jämäpalaan ja tauluksi päätyikin se. Ukko oli vieraita edeltävässä pikasiivouksessa nostanut taulun pois lattialta ja ripustanut ohimennen eteiseen, kun seinässä oli pari ruuvia naulakon takia. Värithän sopivat täydellisesti! Kangassuikale mukanani hain pikkupurkin roosaa, jolla maalasin kellarissa lojuneen vanhan naulakon. Kankaassa taustalla olevasta ruskeanharmaasta tulee ulko-ovelle vievien portaiden, ja ehkä lattiankin väri.

Nyt siis on portaikko kunnossa ja ulkoeteinen taas askeleen lähempänä valmista. Lattiassa on vielä sitä kirottua muovimattoa ja levyä, niitä kun pääsisi repimään. Sitten vaan hiomista ja maalausta ja valmista olisi. Ai niin ja pari puuttuvaa listaa pitäisi löytää. Toisaalta remonttia odottaa myös sisempi eteinen, keittiö, vessa ja tuleva kodinhoitohuone... Tuleekohan tästä koskaan valmista?