Perjantaina ajoin hämärtyvässä kesäillassa yksin vähän kauemmas. Valitsin mutkaisimmat pikkutiet ja ajoin hiljaa. Hengitin syvään ja katsoin maisemaa, joka ei ollut tuttu, mutta sisälsi kuitenkin kaikki lapsuuden elementit: hiekkateitä, villiintyneitä ojanpientareita, koiranputkia, niittyleinikkejä, lupiineita... Jostain kumman syystä radiossa soi venäjäksi "Miljoona ruusua", mikä normaalitilanteessa olisi vain kummallista. Kaikki tämä yhdessä sai vatsanpohjan tekemään kuperkeikan ja sisimpäni huutamaan onnesta. Sielu rikkoi kaupungin sille asettamat kahleet ja oli hetken aikaa vapaa, niin vapaa!Paluumatkalla sunnuntaina kävin tervehtimässä mummua. Mummu muisti nimeni ja äänestä kuului ilo. Mummu oli keittänyt kaakaota ja tarjosi minullekin. Siinä sitten hörpimme Van Houtenia tummuneista mukeista ja muistin miten samanlaisia olemme. Vietin pitkän iltapäivän mummun kanssa, kävimme kaupassa ja joimme vielä lisää kaakaota.
Kotimatkalla radio soitti vähän uudempaa musiikkia, "niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää", ja kyyneleet tulivat. Tämä viikonloppu antoi tunteille tilaa ja aikaa.
2 kommenttia:
Hei! täällä näyttää mukavalta!
Niin, ohikiitävää todellakin ja hirmuisella vauhdilla... Yrittäkäämme ehtiä nautiskella hetkistä.
Kiitos Satunkaa! Se ohikiitävyys jotenkin tekee hetkistä niin arvokkaita, kun tietää etteivät ne enää koskaan toistu samanlaisina.
Lähetä kommentti