Suomen saaristo on aina ollut minulle jotakin pienesti mysteeristä, kaukaa ihailtavaa. Lyhyitä käyntejä, muutamia öitä, taianomaisia tunnelmia. Luulin joskus haluavani saareen kokonaan, en ole siitä enää niin varma. Nautin edelleen siitä tunteesta, kun voin hengittää meren yli, kauas kauas. Ehkä siitä on kuitenkin helpompi nauttia vähän vieraana.Tästä retkestä on kulunut kaksi viikkoa. Kahteen viikkoon mahtuu paljon. Paljon sellaista, mitä on odottanut vuosia kokevansa, ja vielä enemmän sellaista, mitä ei olisi toivonut koskaan kokevansa. Huomaan, että kaikki kuitenkin ottaa paikkansa, liittyy osaksi sitä paljon puhuttua helminauhaa, toiset helmet tummempia kuin toiset. Rikkautta ne ovat nekin, kun ajatus taas kantaa eteenpäin.
2 kommenttia:
Tummansyvää, kauniisti kirjoitettua...toivon, että kaikki sinulla kuitenkin hyvin! Se on niin totta ja hyvin sanottu, kaikki ottaa paikkansa, tavalla tai toisella, nopeasti tai hitaasti.
Saaristo ja meri kiehtova. Pelkäänkin merta, mutta kunnioitan suuresti. Kauneutta ei voi kiistää.
Kiitos Satu. Tämä helmi hakee vielä paikkaansa, mutta uskoisin selviäväni. Tai oikeastaan tiedän. Kummallisesti sitä huomaa löytävänsä kauniit puolet myös niistä tummista varjoista.
Kunnioitus on luullakseni se tunne, jota meri haluaakin meidän tuntevan :) Olen kuitenkin pohtinut, pääsisikö tuosta pidemmälle, jos asuisi meren vieressä, voisikohan sen kanssa ystävystyä, kokea jonkinlaista veljeyttä?
Lähetä kommentti