Meillä on ollut yhteisiä lomapäiviä ukon kanssa nyt venytetyn viikonlopun verran, ja paljon on mahtunut siihenkin aikaan. Tytteli on ollut meillä koko "loman", ollaan reissattu ja pidetty koti-iltoja, ulkoiltu urakalla ja ehditty sisälläkin touhuamaan. Tänään ehdittiin olla vielä kahdestaankin ja hoitaa aikuisten asioita, kun tyttelillä oli päiväkotipäivä. Nyt huominen arki jo kolkuttelee ovella, vaikka haluaisin venyttää näitä lomapäiviä vielä ja vielä ja vielä...
Tuntuu siltä, että elämässäni on kovin täyttä. Aina on päällekkäin ainakin kymmenen asiaa, joista pitää huolehtia. Kun jonkin saa suoritettua, on jo tullut tilalle ainakin yksi lisää. Olen kuitenkin onnistunut tämän viikonlopun aikana paremmin kuin aikoihin pysähtymään hetkeen.
Maalla nautin täysin sydämin lumisesta maasta, samanlaisista hangista joihin lapsena teimme luolia. Tytteli suoritti ensihiihtonsa, tosin romanttinen mielikuvani vanhoista puusuksista sai väistyä, kun nykypäivän Kuomat eivät niihin taipuneet. Niinpä tytteli raahusti ne muutamat vetonsa muovisilla minisuksilla, ennen kuin kyllästyi ja siirtyi laskemaan mäkeä ja pomppimaan nauraen kinoksesta toiseen.
Itse nautin eniten tilasta, jota ympärilläni oli. Mitä vähemmän ihmisiä on pakattuna samaan paikkaan, sitä enemmän sielulla tuntuu olevan tilaa. Sunnuntai-iltana ajaessamme kohti kaupunkia tunsin sieluni pikkuhiljaa kutistuvan ja kutistuvan, kunnes se oli taas niissä mittasuhteissa, joihin se on kaupungissa tottunut. Rakastan silti tätä nykyistäkin elämäämme, johon kuuluvat rinnakkain todellisuus ja haaveet. Emme ole pysähtyneet paikoillemme, vaan teemme maltillista matkaa haaveiden juostessa edellä.
