Tänään olen käynyt läpi täydellisen puhtaan tunneskaalan. Aamupäivään mahtui helpotusta, iloa ja puhdasta onnea, kun mustavalkoruudussa joku kieriskeli ympäri ja liikutteli pieniä käsiään. Työpäivä päättyi kiukkuun ja pettymykseen, oikein kiehuin bussiin noustessani. Tarkastelin tunteitani pienellä kunnioituksella, en muista koska olisin viimeksi tuntenut noin puhdasta raivoa, kun kohta kaikki kääntyikin syysillan melankoliaksi. Ulkona vilahtelivat katuvalot ja minä pidättelin itkua. Kotona kuuntelin Aki Sirkesalon ja Lisa Nilssonin Mysteeriä ja paruin niin sydämestä, etten taas muista koska.Työmatkalla olevaa ukkoakin on ikävä, sen huomasin siinä itkiessäni ja sain vielä vähän syvemmän voiman itkuuni, kun tunteiden teatteri esitteli vielä maailmaa suuremman rakkauden. Nyt taitaa olla voimat lopussa, toivottavasti tunteetkin, ja käyn nukkumaan. Olen minä yksinolosta nauttinutkin, unet nukkunut ihanalla futonillani, joka on jouduttu peittämään paksulla petarilla, kun ukon selkä ei kestänyt kovaa. Petari rullalla makuuhuoneen nurkassa, kaikki tunnelmavalot käytössä, koti täynnä minun energiaani. Se on jotenkin niin paljon verkkaisampaa, tummempaa, spiraalimaisempaa kuin hänen. Nautin siitä, ja puuhastelen omiani, mutta samalla olen niin onnellinen, että kohta hän on taas täällä tasapainottamassa minua.
4 kommenttia:
Oivoi. Luen niin itseni tuosta päivästäsi. Olisi joskus niin helppoa olla haaleiden tunteiden ihminen, mutta kun ei. Onneksi raivon, kiukun ja parkumisen vastapainoksi saa aina kokea myös onnea, rakkautta ja iloa.
Parkuen olen minäkin monet kerrat lähtenyt töistä, mutta ollut samalla onnellinen siitä, että kiukkuni johtuu vain töistä. Jos kotona odottavat lämpö ja tunnelmavalot, tuntuu parkuminenkin paljon helpommalta.
Voi että, mieleen palasi ihan se "ihana" odotusaika, kun ruoat maistuivat pahalta ja tunteet heiluivat laidasta laitaan. Kerran repesin yhdessä kokouksessa täysin, jouduin juoksemaan vessaan parkumaan, eikä kohtaus meinannut mennä ohi lainkaan. Myös miestäni kaipasin, hän asui silloin opiskelujen takia monen sadan kilometrin päässä viikot.
Mutta miten iloisia uutisia myös! Onnea ja iloa sinulle -- tai teille kaikille tietysti!
Voi tunteiden kirjoa! Minä painiskelen uupumuksen rajamailla, jostakin syystä, ja ailahtelen samalla laidalta toiselle.
Mutta...oi ihanuutta ja niitten pienten käsien liikettä!!! Hurjasti onnea, lähettelen täältä suloisia aatoksia sinulle! :)
Hauskaa lukea muidenkin tunnekuohuista, ihan hymyilytti, vaikka ei tietenkään ole mikään naurun asia, jos yksi lähtee kesken palaverin vessaan parkumaan.. eikä sekään ole mukavaa, että olet Sonja joutunut töistä niin monesti parkuen lähtemään! Lämmittää vain ajatus, että muillekin tämä on tuttua.
Voi Satu, sinun tunteillesi en hymyillyt, vaan toivon kovasti, että jaksat uupumuksen rajamailla! Koita jaksaa!
Kiitos onnesta, ilosta ja suloisista ajatuksista, otan kaiken vastaan :)
Lähetä kommentti