Pienesti uutta

Ukon mielestä meille piti saada "jotain uutta", enkä ihmeemmin vastustellut. Vaikka olenkin parhaani mukaan ja ihan onnistuneesti vältellyt turhaa kulutusta ja ostamista, oli piristävää antaa mennä. Muutama iloisen värinen ruukku poimittiin ruokakaupan hyllystä matkaan sen pidempään miettimättä. Käytiin kukkaostoksillakin. Minä valitsin saniaisia ja ukko appelsiinipuun. Surin sitä, ettei kaupasta ostetuilla kasveilla ole tarinaa, kunnes ukko muistutti, että luomme teoillamme tarinoita kaiken aikaa.

Ukko teki kukkahyllyn, minä tein uudet verhot. Kangas on uutta, vaikka ehkä jotain vanhaakin olisi löytynyt, kun olisin jaksanut kaivaa varastoja. En jaksanut. Vanhoja ruukkuja olisi voinut maalata. En jaksanut. Kasvitkin olisi varmaan saanut joltain pistokkaina, kun olisi vähän kysellyt. En jaksanut. Minuun iski laiskuus ja annoin sen iskeä.

Kuvien reunoille pyrkii tulemaan jotain ylimääräistä. Päästin senkin lopulta kuvaan. Onhan sekin jotain uutta, joka luo kanssamme tarinaa.

Työelämä ja se toinen

Etukäteen kuvittelin elämääni jäävän jonkinlaisen tyhjiön, kun minun ei enää tarvitse käydä töissä. Ennen kuin tuota tyhjiötä on päässyt edes syntymään, huomaan jo täyttäneeni elämäni uudelleen. Perustaneeni naapuruston kotiäitien kanssa kahvitteluringin. Tutustuneeni paremmin lähialueen palveluihin. Vaikuttaneeni ja ottaneeni selvää yhteiskunnallisista asioista. Pitäneeni enemmän yhteyttä ihmisiin, opetelleeni vastaamaan tekstiviesteihin heti ja jopa lähettämään niitä itse, vaikka ei varsinaista asiaa olisikaan. Saattaneeni loppuun keskeneräisiä projekteja, jotka aiemmin tuntuivat ylitsepääsemättömän loputtomilta, mutta ovatkin nyt yhtäkkiä muuttuneet helpoiksi ja hauskoiksi. Luovani uutta ja ideoivani loputtomasti.

Ajatukseni on jotenkin vapautunut. Huomaan, miten valtavalla kapasiteetilla olin vielä hetki sitten sitoutunut työhön. Työssäkäyntiin ajallisesti ja työasioihin henkisesti. Rakastan tätä tunnetta. Näen maailman eri lailla, aivan kuin jokin raskas verho olisi auennut, revennyt, poltettu pois. Aivan kuin se minuus, joka minussa on perimmäistä ja olennaista, olisi taas löytynyt.

Ihan tosiaanko työelämän on tarkoitus sulkea se toinen, oikeampi elämä niin kapealle alalle, kuin huomaan tapahtuneen? Onko velvollisuuteni antaa itsestäni niin valtava pala koko työikäni ajan? Eikö helpommallakin voisi päästä? Huomaan, että on mietinnän paikka. Olen niin onnellinen, että sellainen on minulle suotu, vaikka tiedänkin, että kohta elämä taas muuttuu vähän erilaiseksi, tuo yhden osan lisää perheeseemme, elämääni, ajatuksiini, eikä näitä asioita ehkä ehdi taas vähään aikaan miettiä. Toivon kuitenkin, että osaan käyttää tämän kauden, jolloin minulla on virallisesti hyväksytty syy olla poissa työelämästä, hyvin ja oikein, niin että pikkuhiljaa minulle selkenee, mitä elämältä oikeastaan eniten haluan.

Postia mummulle

Viime vuoden kalenteri luopui kuvistaan ja runoistaan ennen keräyspaperiksi päätymistään. Kuvista tuli monenlaisia mielikuvia herättäviä kortteja, näille minulla on käyttötarkoitus valmiina, kun joskus palailen työelämään (kuinka ihanan kaukaiselta se nyt tuntuukin). Heli Laaksosen runoja lukiessani tuli mieleen mummu, tuo ihana vanha höppänä, jolta olen perinyt ulkomuodon lisäksi varmaan erinäisiä muitakin ominaisuuksia. Mummu jos kuka on ansainnut päiviinsä vähän piristystä, niinpä päätin postittaa hänelle joka päivä yhden runoista. Tänään lähtee ensimmäinen:

"Ei ol vaalevaharmat hajuka mihe menos
ei mittän käsityst mist päin tultti
eikä ajatustaka misä olla.

Mut arvakka mitä! Ei haitta!
Tämmöttös ei voi ainaka eksy."

Hyvää, kaunista ja oikein

Olen taas joutunut palaamaan alkuun, kyseenalaistamaan omia arvojani, pohtimaan mihin uskon ja miksi, mikä tässä maailmassa lopulta on oikein. Ihminen on onnellinen, kun pystyy elämään arvojensa mukaisesti, onko sillä lopulta väliä mitä ne arvot ovat? Mitä jos vain päättäisin muuttaa arvoni sellaisiksi joiden kanssa on helpompi elää, sopimaan paremmin yhteen toisen arvojen kanssa? Kuinka pysyviä omat arvoni ovat? Kuinka tärkeitä? Kuinka paljosta olen valmis luopumaan, kuinka kauan jaksan olla eri mieltä. Kuinka paljon kompromisseja voi tehdä kadottamatta onnellisuuttaan?

Kaiken tämän yläpuolelle nousee kuitenkin rakkaus, jonka rinnalla kaikki ristiriidat ovat pikkujuttuja, arvotkin vain helinää tuulessa.

Minkälaisia ovat sinun arvosi, sinun periaatteesi, joiden toteuttamiseen onnellisuutesi nojaa? Mistä olet joutunut luopumaan ja mitä olet saanut tilalle?