Hiutaleita ja suurimoita

Tiedättehän miten asiat aina johtavat seuraavaan ja taas seuraavaan, kunnes et enää edes muista mitä alunperin olit tekemässä? Tämä hiutaletaide sai oikeastaan alkunsa siitä, kun ukko eilen sai energiapuuskan ja kantoi sahan pihalle. Suit sait hän sahasi kaikki ikuisuuden suunnitelmissa olleet hyllyt, tytteli keinui ja lauleskeli, minä mittasin sisällä hyllynpaikkoja ja piirtelin viivoja. Kohta meillä olikin uudet hyllyt vessassa, yläaulassa ja keittiössä ja naulakko paikoillaan eteisessä.

Koska keittiössä oli uudet hyllyt, meni tietenkin koko keittiö hyrskynmyrskyn. Purkitin jauhoja ja sokereita, järjestelin puurohiutalepaketteja riviin milloin minkäkin kriteerin mukaan. Tuloksena oli paitsi kauniit (siis minun silmääni miellyttävät) purkkirivit hyllyssä, myös koko joukko parhaat päivänsä nähneitä ruoka-aineita. Punnitsin hetken roskiksen vieressä, mutta kunnon nuukailijana päädyinkin kiskaisemaan vahakankaan olohuoneen lattialle ja kumoamaan koko satsin sen päälle.

Tytteli innostui heti hiutaletaiteesta ja väsäsi taideteoksiaan vielä pitkään sen jälkeen, kun minä jo viiletin seuraavassa hommassa. Muistin kesken kaiken vielä säästämäni pistaasipähkinän kuoretkin ja kippasin ne neljän viljan hiutaleiden, linssien, kurpitsan siementen ja perunasuurimoiden viereen. Siinä se iltapäivä sitten kuluikin, ukko kävi välillä pyörittelemässä päätänsä ja myhäili jotakin, minä loistin tyytyväisyyttä, kun onnistuin kerrankin hyötykäyttämään jotakin mitä olen hamstrannut, kun en ole poiskaan raaskinut heittää.

Pikavisiitti kahteen maailmaan

Niin vähän aikaa, niin paljon kummasteltavaa. Yllätyn joka kerta siitä miten paljon ihmisiä mahtuu yhteen kaupunkiin, yhteen junaan, yksiin liukuportaisiin. Yöpymässä pääkaupunkireissullani kävin ystävän luona, vanhassa ratavartijan mökissä. Siellä uppoaa omaan pieneen maailmaansa, aivan erityiseen tunnelmaan. Aamulla viivyin tuossa tunnelmassa vielä hetken, huopaan kietoutuneena nautin marjoista ja viljajogurtista, ajatellen ystävän kanssa jaettuja salaisuuksia, jotka yllättäen olivat samoja. Aurinko vilkutteli vanhojen ikkunoiden läpi eikä jättänyt kylmäksi. Hymyilytti koko aamun. Pieni matka asemalle ja olinkin jo aivan toisessa tarinassa.

Odottajia oli kahden junallisen verran, koska edellinen oli myöhässä. Katselin väkijoukkoa ja kummastelin mistä he kaikki olivat tulleet. Vielä enemmän kummastelin sitä, kun junan tullessa koko tuo jonoiksi yhtäkkiä asettunut ihmismassa mahtui vaivattomasti kyytiin. Ja sitä järjestystä! Aivan kuin kaikilla olisi ollut sanaton ajatustenvaihto siitä kuka millekin ovelle menee ja kuka kenenkin perässä luovii eteenpäin. "Seuraa sinistä takkia" kuvittelin erään rouvan hokevan mielessään ja vahingossa tirskahdin. Junassa kuvittelin olevani kunnon kaupunkilainen, kun pysyin niin hienosti ilman tukea pystyssä, mutta ilmeisesti en sulautunut joukkoon ensinkään. Seuraavalla asemalla jäi pois mies, joka tarjosi paikkansa juuri minulle, vaikka olin kaukana käytävällä. Ajatteli varmaan että vieras naisparka on pakko päästää istumaan.

Vielä illalla ennen kotiinlähtöä ajauduin vanhan tavaran liikkeeseen, josta tarttui mukaan sinivihreä pöytäliina. Tuleva kevätlaukkuni ehkäpä. Tänään olen liian väsynyt ompelemaan.

Sunnuntai

Toivoisin taas ajan pysähtyvän ja viikonlopun jatkuvan ikuisesti. Tämän ihanampia vapaapäiviä ei voi olla. Ihaninta tässä on se, ettei olla tehty oikeastaan mitään ihmellistä. Pientä ulkoilua, kellarin siivoamista (mies sen oikeastaan teki, minä vain siirsin hajamielisenä muutaman tavaran paikasta toiseen), saunomista, löhöilyä vähän joka välissä. Pyykkiä on voinut pestä monta koneellista, kun ei ole tarvinnut laskea onko kotona ohjelman loppuessa. Lakanatkin tuli vaihdettua tyttelin oksennustaudin seurauksena. Aurinko on paistanut ja mieli on ollut niin keväinen että.

Alempi kuva kertoo lauantain kirpputorilöydöistä. Reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, taudista toipuva tyttö nukahti juuri kun käännyttiin kirpputorin pihaan, eikä häntä raaskinut herättää. Sain sitten puoli tuntia aikaa (ja lisäaikaa kymmenen minuuttia joka venähti toiseksi puolituntiseksi...) tehdä ostoksia, kun mies kuunteli autossa radiota. Kassillinen tavaraahan sieltä ehti tarttua matkaan.

Tyttelin päällä oleva essu on hauskan mallinen ja kuviokin miellytti silmää, ajattelin että siitä voi vaikka ottaa kaavan ja tehdä lisää essuja. Tytteli risti sen touhuessuksi. Varsinaisen löydön teki tytteli itse, kun alkoi laittaa kiiltokuviaan eurolla ostamaani kansioon. Yhdelle sivulle oli nimittäin entiseltä omistajalta jäänyt kokonainen arkki hääkiiltokuvia (hääpari oli kuulemma isi ja äiti, minä olin yksi morsiusneidoista..). Taisi vähän lievittää huonoon kohtaan osuneiden päiväunien pettymystä. Kansion alta pilkistää Pupu Tupuna, vanha kunnon pehmeäkantinen, hiirenkorvalle luettu. Saisihan noita uutenakin, mutta jotenkin se ei ole sama asia. Tässä ei tietenkään ollut kaikki, lisäksi ostin tyttelille yöpuvun, uuden tyynyn ja nukenvaatteita, itselleni kengät alta kahden euron, ja jotain muutakin, mutta olen jo unohtanut mitä.

Kun taloa kuuntelee...

Viime keväänä aloitin yllättäen ulkoeteisen remontin. Olemme laittaneet paikkoja kuntoon pikkuhiljaa, kuunnelleet taloa ja touhunneet fiiliksen mukaan. Tuona iltapäivänä olin yksin kotona ja jostain syystä kulkeuduin eteiseen. Kävelin rappuja alas ja kohta huomasin seinässä ihan hullussa paikassa listanpätkän, jonka päätin repäistä irti. Hain vasaran ja aloin kiskoa listaa irti, kun huomasin, että siinä onkin ruuveja. Vaihdoin työkalua ja kiersin ruuvit irti. No, eihän se ollutkaan pelkkä lista, vaan kokonainen luukku!

Tunsin olevani kuin jostakin lapsuuden etsiväkirjasta tai unesta, kun kotoa ihan oikeasti löytyi salainen paikka, jonka olemassaolosta en tiennyt. Luukun takaa paljastui tuollainen säilytyslokero, joka tällaisessa asunnossa kai on ihan tyypillinen, mutta jostain syystä se oli sinne unohdettu. Innoissani kirmasin hakemaan taskulampun ja tutkin lokeroa. Tyhjähän se oli ja likainen kuin mikä, mutta kädellä kokeillessani löysin kivijalan puolelta halkeaman. Ja halkeamasta rasian! En meinannut housuissa pysyä, kun puhdistin rasiaa ja kuulin sen sisällä olevan jotakin. Tuollaisia sotamerkkejä siellä oli, kuka lie kätkenyt. Minulle se oli aarre, ja merkki siitä, että taloa ja intuitiotaan kannattaa kuunnella.

Samassa vimmassa aloitin muovimattojen ja lastulevyjen repimisen portaikosta. Minulle riitti se, että jostakin pilkisti vanhat puuportaat, vanhat helmipontit olinkin jo nähnyt luukun reunoilta. Sitten vimma laantui. Mies jatkoi hommaa kesällä, repi ja raaputti rystyset verillä, kunnes kaikki tämä kauneus oli esillä. Muutama lista puuttuu, ja alkuperäinen luukku, mutta emme me täydellisyyttä kaipaa. Tänä kesänä olisi tarkoitus jatkaa muovien ja levyjen repimistä, edeten portaikosta eteisen lattiaan. Voi sitä, joka joskus on kaiken tämän työn tehnyt, varmaankin lämmön eristämiseksi. Tässä sitä revitään surutta kaikki pois, ihan vain siksi, että joku höpsähtänyt akka pitää vanhaa kauniimpana.

Liian helppo elämä?

Uusi laite muutti taloon ja itse asiassa niitä on tässä muutaman viikon aikana livahtanut sisään vähän enemmänkin. Kuvassa oleva kone on ukon kauan haaveilema pikkuläppäri, jonka myönnän olevan aika kaunis ja siro koneeksi. Sen kunniaksi keksimme avata kaapissa lojuneen minikokoisen kuohuviininkin, kun sopivat niin näppärästi yhteen. Kaikki hyvin tähän asti. Kyllähän taloon kaksi tietokonetta mahtuu, varsinkin kun tuo uusi on tarkoitettu lähinnä reissuihin. Mutta mutta.

Ukon loputkin tavarat ovat viime viikkojen aikana löytäneet tiensä meille. Hänen vanhasta asunnostaan luovuttiin ja asumme nyt virallisesti molemmat täällä. Niinpä meillä on nyt sitten kolme tietokonetta, valtava tv ja vielä tietokoneeseen laitettava tv-tikku (en tiedä miksi niitä sanotaan...). Kammoan kaikkea ylimääräistä, telkkarikin on mielestäni vähän turha, ja nyt meillä sitten yhtäkkiä on tekniikkaa talo täynnä. Ei se suuresti elämääni haittaa, mutta yksinkertaisuutta ihannoiva mieleni on ymmällään. Miten elää puhtaalla omatunnolla tällaisessa paljoudessa? Ymmärrän täydellisesti mummuani, joka vastusti kädet puuskassa sisävessan rakentamista, kun ulkona jo yksi vessa oli.