Tosiasioita

Olen nähnyt hupaisia asioita. Istuin juna-aseman penkillä lukemassa, kun kuulin pallon pomputtelua. Ääni jatkui jonkun aikaa, ja kun nostin katseeni, näinkin yksinäisen pallon, joka vieri tyhjällä lattialla kohti minua. Seuraavaksi näin pukumiehen läppärilaukkuineen, joka osui pallon kohdalle, otti sen haltuunsa hieman kikkaillen ja laukaisi. Palloa pomputellut urheiluasuinen poika ilmestyi näköpiiriini ja otti pallon vastaan. Pukumies jatkoi matkaansa. Poika jatkoi pomputtelua. Minä jatkoin lukemista ja hymyilin.

Katsoin ikkunasta ja näin koiraa ulkoiluttavan nuoren miehen, joka huopahattu päässään käveli reippaasti koiran perässä hihna kädessään ja luki samaan aikaan kirjaa. Mahtoi olla hyvä kirja.

Olen kuullut äidin puhetta lapselle, niin monesti, että tiedän sen olevan universaalia. Junassa tyttelin leikkikaveri puhui äitinsä kanssa venäjää. Tai oikeammin äiti puhui. Tyttö vastaili suomeksi, mutta se miten äiti puhui lapselleen, oli täynnä merkityksiä. Bussissa somaliäiti ojensi poikaansa ja alkoi rauhoituttuaan puhua tälle tuota samaa äitien puhetta. Kuvittelin, miltä äidin puhe kuulostaa lapsen korvissa, kuinka tärkeää ja ainutlaatuista on oman äidin puhe, kuinka turhia sanat.

Vaikka lausuisin kaikki maailman sanat, kaikki korulauseet ja osaisin lohdutuksen, rakkauden ja ylpeyden kielen, äidin kieltä minussa ei ole. Minä en ole edelleenkään kenenkään oikea äiti. Yliväsynyttä tytteliä nukuttamassa, käsi kädessä, suukko poskella. Kieltäessäni enää vaihtamasta toista yöpukua lohduton itku, yritys ottaa vastaan lohdutukseni, kääntyminen pois ja sanat "sä et ole niin kuin äiti".