Paja

Pajassani työstetään lahjojen lisäksi raskaalla moukarilla ajatuksia. Nyt kun on aikaa. Jo muutamana päivänä on ollut aikaa. En uskalla vielä uskoa sen tulleen tavaksi, hiljaisesti kuitenkin toivon, että kantamisen kausi alkaa olla uudessa vaiheessa. Mitään en tekisi toisin, kaikki mitä olen antanut on ollut tarpeen. Pystyssäpäin seison valintojeni takana, myöhemmin ei tarvitse katua, ettei kuunnellut sydämensä ääntä, vaistojaan. Niin tärkeitä päiviä, kuukausia, myöhemmin jo vuosia. Vuosia, joista pikkuhiljaa muodostuu ihmisen kokonainen elämä.

Kaksikymmentäkaksi päivää

Kaksikymmentäkaksi päivää olemme asuneet uutta kotia. Kodiksi tunsin tämän jo ennen kuin olimme edes yöpyneet. Syvempi tutustuminen on vielä meneillään.

Olohuoneen uuni toivotti meidät tervetulleiksi lonksuttamalla luukkujaan, kun olin saanut ensimmäiset tulet palamaan. Kuinka minulla onkaan ollut ikävä kaakeliuunia.

Ovet ovat kenkkuja, jokaisessa oma tapansa saada pysymään kiinni. Tunnen ne jo omakseni ja loukkkaannun niiden puolesta, kun kuulen jonkun runnovan niitä väkisin kiinni.

Haluaisin aikaa, aikaa istua jokaisessa huoneessa ja kuunnella nurkkia, hirsiseinien tarinoita. Samaa aikaa vaatii myös pikkuiseni. Jako on selvä. Tässä vaiheessa pikkuinen voittaa. Mutta vielä minulla on aikaa, vielä minä ehdin kuunnella. Haaveilen keinutuolista. Siitä, että ehtisin istua olohuoneen nurkassa ja lukea kirjaa.

Pyhä yksinkertaisuus

Mitään ei tapahdu ja siksi tapahtuu kaikkea.

Unissa yritän jäsentää asioita, mieleni käyttää tehokkaasti jokaisen hetken rikkonaisista yöunistani, ladaten niihin sellaiset määrät toimintaa, että tottumatonta hirvittäisi. Päivisin kaipaan yksinkertaisuutta. Isossa puistossa on liian meluisaa, pysyn toistaiseksi kotipihalla ja lähikaduilla tuttujen talojen suojassa.

Tavarat odottavat laatikoissa. Me odotamme sitä hetkeä, jolloin niitä saa lähteä kantamaan. Olemme odottaneet jo jonkin aikaa.

Kävin metsästämässä perheelle kaunista kotiin. Tai pikemminkin keräilemässä. Kauniit, huolella ommellut pehmusteet, puolukkaiset, tytön mielestä kirsikka. Eri puolilla Ekotoria odottivat, toisistaan eksyneinä ja nuhjuisina, poimimme ne kotiin. Ehkä joskus niiden kaveriksi löytyy sopiva puusohva. Olohuoneen lattialla oli vielä patjan kokoinen tyhjä tila, kaikki oleminen on nyt keskittynyt siihen. Lamppukin putosi pari metriä alas, kun vedin soittorasian, jotenkin osuvasti pienentää mittasuhteita ja armahtaa katsomasta kauemmas.

Pienten ilojen juhlat

Tytöstä parasta oli tietenkin lahjat, minulle olisivat riittäneet nämä pienet hetket.

Edellisen päivän iltana tein toscakakun, kun muut olivat saunassa. Keksin laittaa siihen kynttilät ja askin pohjalle jääneet nallekarkit, mikä sai aikaan tasajalkahyppyjä ja ilahtuneen ilmeen. Hieman vaisumpi reaktio, hymy kuitenkin, oli seuraavalla saunasta palaavalla. Miehen kaveri tunnusti myös seuraavana päivänä syntyneensä. Neljäkymmentä kynttilää mahtui kakkuun aivan hyvin, ja kaksin puhallettuna ne sammuivatkin, jos ei ihan yhdellä, niin ainakin parilla kolmella puhalluksella.

Pikkuvelikin antoi lahjan, mitä jälkeenpäin on kovasti pohdittu, "eihän vauva voi yksin mennä kauppaan". Muut kortit laitettiin ikkunalaudalle, tämä pyöri kädessä pitkään ja lopulta tyttö teippasi sen seinään. Taisi vasta siinä vaiheessa muistaa, ettei tapettiin teippailla, koska mutisi puoliääneen "tapettiteippi" ja katsoi syyllisen näköisenä. Enhän minä hennonut mitään sanoa, kyynel silmässä katselin ja tunsin hiljaista iloa siitä, mitä nämä lapset toisilleen merkitsevät.

Maallinen maailma täynnä materiaa vaan

Meidän pitäisi ostaa uusi sohva.

Sohvia, pöytiä, hyllyjä, satoja ja taas satoja. Liikkeitä vieri vieressä, suuria halleja pullollaan tavaraa, jota jokaisesta kodista jo löytyy. Tehtaat suoltavat uusia ja taas uusia, joku kantaa yhden autoon, isompi auto tuo lisää tilalle. MDF-levyä (mitä se edes on, en ole tuntenut tarvetta selvittää?). Värit pyökki ja pähkinä. Divaani. Kätisyys vaihdettavissa. Alcantara. Furninova.

Ahdistaa.

Kun uusi sohva/pöytä/hylly on tilattu, vanha voidaan myydä netissä tai viedä kierrätykseen, alta pois, näkymättömiin. Kuin tekisi jotain hyvää, vaikka todellisuudessa vahinko on jo tehty.

Ahdistaa vieläkin.

Selaan netti-ilmoituksia, kierrän kaukaa hallit, jotka ilmoittavat lehdessä monen sivun mainoksilla, tutkin kierrätyskeskusten valikoimat. Vieläkin vähän surettaa. Toivon, että vanha sohvamme olisi jonakin yönä kuin taikaiskusta kasvanut, niin että uutta ei tarvittaisi ollenkaan.

Rakkaita koteja

Unissa olen käynyt kaikissa vanhoissa kodeissani ja sellaisissakin, joita ei edes ole ollut. Keittiön liitutauluun kirjoitin vieraiden ihmisten nimet, heidän, jotka nyt jossain piirtelevät huonekaluja kotimme pohjakuviin ja valitsevat tupakeittiöön uutta tapettia.

Tällä kertaa minua ei juuri sureta. Yllättäen luopuminen ei tee kipeää. Edellämme tekee. Niin paljon surua ja kyyneleitä, luopumisen raskasta painoa, että en ole edes ajatellut meneväni mittailemaan nurkkia. Annan tilaa, odotan. Pidän riemun ja innostuksen vielä piilossa, kuplivana. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta siihen, vielä. Ymmärrän, ettei meillä ole kiire. Koskaan, mihinkään tässä maailmassa. Ymmärrän muitakin asioita, olen useaa keskustelua rikkaampi.

Täytyy uskaltaa

Joka paikassa näen ja kuulen merkkejä. Merkkejä siitä miten elämää täytyy rohkeasti elää.

Siskoni vuokrasi hetken päähänpistosta vanhan mummonmökin irtaimistoineen. Vielä ihania romujakin kauniimpaa on se lämpö ja innostus, jolla siskoni on mökkiä laittanut. Vanhan naisen tavaroista on syntynyt tarina.

Me teimme vihdoin päätöksiä asumisen suhteen ja jätimme tarjouksen. Ukko ei kestä jahkailujani, haluan olla kaikesta niin varma. Rohkeus ei ole samaa kuin harkitsemattomat teot. Täytyy ensin harkita, kunnes on varma. Ja sitten uskaltaa.

Rakkaudesta puihin

Joitakin vuosia sitten silloisen kotitaloni pihalta kaadettiin jalava. Iso ja vanha, minulle rakas. Koko takapiha täynnä oksia, jalavan pitkiä käsiä, kuolleiksi katkottuja. Menin seisomaan sen viereen. Silitin vähän, olin hiljaa. Otin muistoksi yhden oksan. Sisällä kaadoin viiniä kahteen lasiin, toisen itselleni, toisen jalavan muistolle.

Vaelsin joskus äitini kanssa aarnimetsässä. En tiennyt aiemmin sellaisia olevan olemassakaan. Luonnontilainen, vanha metsä huokui viisautta.

Söin kerran eväitä baobab-puun alla. Suunnattoman suuren Afrikan taivaan alla puu sulki minut alleen kuin turvaan.

Lapseni oppi tarttumaan esineisiin. Annoin hänelle koivunoksan. Yhdessä makaamme puun alla, hiljaa, pitkään. Katselemme tuulessa heiluvia lehtiä, mielemme kuvia, yhdessä, kummallakin omanlaisensa rakkaus.

Ruoka asuu lähellä

Olen niin onnellinen siitä, että olemme ruoan suhteen löytämässä kultaisen keskitien, jota molempien ja koko perheen on hyvä kulkea. Olen onnellinen siitä, että liityimme lähiruokapiiriin, jossa perunat, porkkanat ja sipulit tilataan yhdessä suoraan tuottajalta. Olen onnellinen yhteisistä torireissuista, korista täynnä ajatuksella valittua ruokaa. Olen onnellinen siitä, että eineksiä tarvitsee ostaa vain poikkeustapauksissa. Erityisen onnellinen olen siitä, että mieheni osaa laittaa ruokaa. Joskus se saa minut melkein kyyneliin.

Ajatuksella

Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän tiemme alkavat kulkea eri suuntiin. Samalla alan arvostaa aina vain enemmän sitä, mitä he ovat minulle antaneet, mistä kaikesta luopuneet, jotta minun elämästäni on tullut sellaista kuin se nyt on. Olemme erilliset ihmiset, vaikka kuitenkin ikuisesti perhe.

Arvostan suuresti myös niitä kauniita, ajatuksella luotuja yksityiskohtia, joita he ovat ripotelleet ympärilleen. Tiedän, että sydämissä asuu kauniita ajatuksia, tunteita, jotka eivät koskaan häviä, vaikka valintani eivät aina olisikaan heistä oikein.

Pyörii

Kaikki on niin kovin kaunista, että sanoilla on vaikea leikkiä. Koko elämä mustine päivineen, valkoisine hetkineen, yin ja yang tasapuolisesti. Nämä maisemat, joihin lastani kannan. Tuoksut, jotka saavat niin monet muistot virtaamaan, etten voi kuin toimia katsojana, pää pyörällä ihmetellä, kun ne pyörivät ympärilläni.

Olen vain hiljaa ja heittäydyn vietäväksi.

Kadoksissa ja löytynyt

Moni asia on minulta kadonnut. Konkreettisestikin, esimerkiksi vihreäraidallisten lempilapasteni toinen puolisko, mutta sellaista en jaksa murehtia. Isompia asioita on kadonnut. Kuten nyt esimerkiksi aika sellaisena kuin se ennen oli. Istun päivässä tuntikaupalla imettämässä, loputkin tunnit Pieni viettää enemmän tai vähemmän sylissä, päivästä riippuen. On toki myös hetkiä, jolloin molemmat käteni ovat vapaat. Noina hetkinä käyn vimmatusti läpi pehmenneen pääni sisällä olevaa listaa asioista, joita haluaisin tai jotka pitäisi tehdä. Kummasti sinne kärkipäähän aina nousevat uudelleen pyykit, ruoka ja sen semmoiset välttämättömyydet.

Ajan tilalle olen saanut vapauden. Vaikka olen fyysisesti luopunut omasta ajastani, harrastuksistani ja unestani, henkisesti olen tyytyväisempi kuin aikoihin. Saan nauttia pysähtymisestä. Saan, ja minun täytyy, ihan oikeasti pysähtyä hetkeen. Elämäni on yksinkertaistunut. Olen selättänyt ajan, noussut sen yläpuolelle.

Pitkän aamun aatoksia

Aamulla ukon lähtiessä töihin päätin, että tänään on pyjamapäivä. Vapautin itseni kaikesta mitä tänään piti tehdä. Kun pieni sotki vaatteensa, vaihdoin aina uuden yöpuvun kunnes niitä ei enää ollut puhtaana. Ensi yön saa olla villahousuissa, koska en aio tänään edes pestä pyykkiä. Pitkälle iltapäivään leikimme aamua, välillä kävin syömässä ja sitten palasimme kiireen vilkkaa sänkyyn.

Meillä on ajateltu kovasti asumista, kotia. Maaseutua ja kaupunkia. Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? Voisimmeko tyytyä jäämään tänne, rakentaa onnemme tähän pihaan, näiden ihmisten keskelle? Luopua ajatuksesta ikiomasta pihasta ja rauhasta, lähimetsästä, monesta makuuhuoneesta ja isommasta varastotilasta. Viihtyä täällä niin hyvin, että unohtaisimme asuvamme kaupungissa?

Moni pieni asia puhuu jäämisen puolesta. Arjen helppous. Asioita voi hoitaa joka päivä, bussit kulkevat, lähimarkettiin voi kävellä. Ekologisuus. Autoa ei tarvita joka reissuun, asumiseenkin kuluu reippaasti vähemmän energiaa. Sosiaalinen elämä. Itkuhälyttimen kantaman sisällä voi kahvitella useamman kotiäidin luona. Tavaroita on helppo lainata ja kierrättää. Seuraa halutessaan ei tarvitse kuin astua oikeaan aikaan pihalle. Elämän koko kirjo on jatkuvasti läsnä, lapsilla on seuraa toisistaan ja turvaa tutuista aikuisista.

Toisessa vaakakupissa on vähintään yhtä painavia asioita. Luonto. Hiljaisuus. Rauha. Pikkukoulut. Sielun vapaus. Vaaka ei asetu paikoilleen, keikkuu ja keikkuu vaan.

Väkevä hauras

"Tämä on siunattu tila. Niin siunattu, että sieluni on mennyt sijoiltaan. Kuin shamaani matkallaan: läsnä tässä kehossa ja silti jatkuvasti vähän toisaalla. Jossain raja-alueella, bardossa, ehkä etsimässä pienen ihmisen sielua, hakemassa poikaseni henkeä.
...
Kuin painovoima olisi muuttunut: kohdustani on tullut kaiken keskipiste. Olen äitini ja isoäitini, jossain toisessa ajassa, ikuisessa ajassa. Olen alkuäiti, ensimmäinen äiti.
...
Missä kulkevat 'minun' rajat? Milloin alan muuttua sinuksi? "

(Maija Butters kirjassaan Väkevä hauras)

Nämä sanat liikuttivat minua suuresti raskaana ollessani. Saman tekevät vieläkin, kyynelehdin lukiessani kirjaa uudelleen. Nyt lapseni on täällä, silti olen edelleen samalla matkalla. Kuin toisessa maailmassa, kaiken aikaa. Pikkuhiljaa pitäisi kai olla läsnä myös tässä oikeassa, arkisessa elämässä, joka ei enää ole sama ollenkaan.

Pienesti uutta

Ukon mielestä meille piti saada "jotain uutta", enkä ihmeemmin vastustellut. Vaikka olenkin parhaani mukaan ja ihan onnistuneesti vältellyt turhaa kulutusta ja ostamista, oli piristävää antaa mennä. Muutama iloisen värinen ruukku poimittiin ruokakaupan hyllystä matkaan sen pidempään miettimättä. Käytiin kukkaostoksillakin. Minä valitsin saniaisia ja ukko appelsiinipuun. Surin sitä, ettei kaupasta ostetuilla kasveilla ole tarinaa, kunnes ukko muistutti, että luomme teoillamme tarinoita kaiken aikaa.

Ukko teki kukkahyllyn, minä tein uudet verhot. Kangas on uutta, vaikka ehkä jotain vanhaakin olisi löytynyt, kun olisin jaksanut kaivaa varastoja. En jaksanut. Vanhoja ruukkuja olisi voinut maalata. En jaksanut. Kasvitkin olisi varmaan saanut joltain pistokkaina, kun olisi vähän kysellyt. En jaksanut. Minuun iski laiskuus ja annoin sen iskeä.

Kuvien reunoille pyrkii tulemaan jotain ylimääräistä. Päästin senkin lopulta kuvaan. Onhan sekin jotain uutta, joka luo kanssamme tarinaa.

Työelämä ja se toinen

Etukäteen kuvittelin elämääni jäävän jonkinlaisen tyhjiön, kun minun ei enää tarvitse käydä töissä. Ennen kuin tuota tyhjiötä on päässyt edes syntymään, huomaan jo täyttäneeni elämäni uudelleen. Perustaneeni naapuruston kotiäitien kanssa kahvitteluringin. Tutustuneeni paremmin lähialueen palveluihin. Vaikuttaneeni ja ottaneeni selvää yhteiskunnallisista asioista. Pitäneeni enemmän yhteyttä ihmisiin, opetelleeni vastaamaan tekstiviesteihin heti ja jopa lähettämään niitä itse, vaikka ei varsinaista asiaa olisikaan. Saattaneeni loppuun keskeneräisiä projekteja, jotka aiemmin tuntuivat ylitsepääsemättömän loputtomilta, mutta ovatkin nyt yhtäkkiä muuttuneet helpoiksi ja hauskoiksi. Luovani uutta ja ideoivani loputtomasti.

Ajatukseni on jotenkin vapautunut. Huomaan, miten valtavalla kapasiteetilla olin vielä hetki sitten sitoutunut työhön. Työssäkäyntiin ajallisesti ja työasioihin henkisesti. Rakastan tätä tunnetta. Näen maailman eri lailla, aivan kuin jokin raskas verho olisi auennut, revennyt, poltettu pois. Aivan kuin se minuus, joka minussa on perimmäistä ja olennaista, olisi taas löytynyt.

Ihan tosiaanko työelämän on tarkoitus sulkea se toinen, oikeampi elämä niin kapealle alalle, kuin huomaan tapahtuneen? Onko velvollisuuteni antaa itsestäni niin valtava pala koko työikäni ajan? Eikö helpommallakin voisi päästä? Huomaan, että on mietinnän paikka. Olen niin onnellinen, että sellainen on minulle suotu, vaikka tiedänkin, että kohta elämä taas muuttuu vähän erilaiseksi, tuo yhden osan lisää perheeseemme, elämääni, ajatuksiini, eikä näitä asioita ehkä ehdi taas vähään aikaan miettiä. Toivon kuitenkin, että osaan käyttää tämän kauden, jolloin minulla on virallisesti hyväksytty syy olla poissa työelämästä, hyvin ja oikein, niin että pikkuhiljaa minulle selkenee, mitä elämältä oikeastaan eniten haluan.

Postia mummulle

Viime vuoden kalenteri luopui kuvistaan ja runoistaan ennen keräyspaperiksi päätymistään. Kuvista tuli monenlaisia mielikuvia herättäviä kortteja, näille minulla on käyttötarkoitus valmiina, kun joskus palailen työelämään (kuinka ihanan kaukaiselta se nyt tuntuukin). Heli Laaksosen runoja lukiessani tuli mieleen mummu, tuo ihana vanha höppänä, jolta olen perinyt ulkomuodon lisäksi varmaan erinäisiä muitakin ominaisuuksia. Mummu jos kuka on ansainnut päiviinsä vähän piristystä, niinpä päätin postittaa hänelle joka päivä yhden runoista. Tänään lähtee ensimmäinen:

"Ei ol vaalevaharmat hajuka mihe menos
ei mittän käsityst mist päin tultti
eikä ajatustaka misä olla.

Mut arvakka mitä! Ei haitta!
Tämmöttös ei voi ainaka eksy."

Hyvää, kaunista ja oikein

Olen taas joutunut palaamaan alkuun, kyseenalaistamaan omia arvojani, pohtimaan mihin uskon ja miksi, mikä tässä maailmassa lopulta on oikein. Ihminen on onnellinen, kun pystyy elämään arvojensa mukaisesti, onko sillä lopulta väliä mitä ne arvot ovat? Mitä jos vain päättäisin muuttaa arvoni sellaisiksi joiden kanssa on helpompi elää, sopimaan paremmin yhteen toisen arvojen kanssa? Kuinka pysyviä omat arvoni ovat? Kuinka tärkeitä? Kuinka paljosta olen valmis luopumaan, kuinka kauan jaksan olla eri mieltä. Kuinka paljon kompromisseja voi tehdä kadottamatta onnellisuuttaan?

Kaiken tämän yläpuolelle nousee kuitenkin rakkaus, jonka rinnalla kaikki ristiriidat ovat pikkujuttuja, arvotkin vain helinää tuulessa.

Minkälaisia ovat sinun arvosi, sinun periaatteesi, joiden toteuttamiseen onnellisuutesi nojaa? Mistä olet joutunut luopumaan ja mitä olet saanut tilalle?

Sanoja taulussa

Kun lämminvesivaraaja muutti kaatopaikalle, kyydistä jäi etulevy. Jemmasin sen kellariin, jonkinlaista magneettitaulua siitä visioin, uskomatta ehkä itsekään, että idea koskaan pääsisi toteutukseen asti. Tuli työkaverin syntymäpäivä. Ajattelin ommella uuteen työhuoneeseensa verhot, kellarin kaaoksessa (laatikot eivät enää ole kivoissa pinoissa..) en löytänytkään lakanasäkkiä vaan tämän levyn. Idean saaneena, rönttövaatteissa, suoraan kellarista bussipysäkille ja ennen kaupan sulkemista sanamagneetteja ostamaan.

Illalla tiimi toimi, kun ukon kanssa yhdessä visioimme maalaamista. Olisin tehnyt paljon turhaa työtä, maalannut ensitöikseni pohjan peittoon, mutta leviteltyämme inspiraation lähteeksi vanhaa makuupussia ja muuta retroväristä tavaraa, yksinkertainen valkoinen kuviointi ruskealla pohjalla alkoi tuntua hyvältä. Ei meillä kovin monen väristä metallimaalia olisi ollutkaan.

Sanat pääsivät eroon alkuperäispaketistaan, päällystin vanhalla paitakankaalla Geisha-rasian ja oi mikä kaunotar siitä syntyi. Pohjassakin on kangas, suljettuna rasia on joka puolelta pehmeä, silittelin sitä euforiassa sen valmistuttua myöhäisillasta.

Varaajana hän ehkä oli maailman rumin, kuten joskus aikaisemmin mainitsin, mutta nyt ruma ankanpoikanen sai loistonsa! Tekijän olo on tyytyväinen ja voitonriemuinen. Lahjan saajakin oli onnellinen.

Aurinkonurkka

Kodinhoitonurkkaus on viimeinkin valmis. Aikaisemmin tila oli läpikulkutila, eräänlainen käytävä ennen vintin makuuhuonetta. Korkeat vaatekaapit ja maailman rumin lämminvesivaraaja puoliksi käytävällä, pari porrasaskelmaa, ei muuta. Näin siinä kodinhoitotilan jo tänne muuttaessamme. Erinäiset tunnit istuin portailla hahmottamassa tilaa, tekemässä piirroksia mieleeni ja papereihin, välillä koko juttu unohtuikin. Nyt se on täsmälleen piirustusten näköinen, tunne on uskomaton.

Ukko kavereineen purki kaapit viime kesänä, loppuvuodesta otimme putki- ja remonttimiehen hommiin. Hommia riitti silti meillekin. Vanha, joskus kassakaapiksikin luultu varaaja pääsi kodinkoneiden taivaaseen. Uudet ala- ja yläkaapit, kauan haaveiltu koivutaso, pyöreä allas. Uusi siro varaaja ylös seinälle. Iloisen keltaista maalia, yllättävä määrä näpertelyä. Listoja, lattiaa, saumoja. Lopulta sisustaminen, ja tänään: Aurinko!