Unissa olen käynyt kaikissa vanhoissa kodeissani ja sellaisissakin, joita ei edes ole ollut. Keittiön liitutauluun kirjoitin vieraiden ihmisten nimet, heidän, jotka nyt jossain piirtelevät huonekaluja kotimme pohjakuviin ja valitsevat tupakeittiöön uutta tapettia.Tällä kertaa minua ei juuri sureta. Yllättäen luopuminen ei tee kipeää. Edellämme tekee. Niin paljon surua ja kyyneleitä, luopumisen raskasta painoa, että en ole edes ajatellut meneväni mittailemaan nurkkia. Annan tilaa, odotan. Pidän riemun ja innostuksen vielä piilossa, kuplivana. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta siihen, vielä. Ymmärrän, ettei meillä ole kiire. Koskaan, mihinkään tässä maailmassa. Ymmärrän muitakin asioita, olen useaa keskustelua rikkaampi.
4 kommenttia:
Niin tärkeää huomata, ettei ole kiire. Ja voi, riemuitsen hiljaa, salaa kanssasi! :)
Eikö olekin! Aina välillä huomaa siihen lankaan menevänsä, kunnes muistaa.
Kiitos kanssani riemuitsemisesta, ja kiitos, että sinä aina luet. Taidan ehtiä tähän maailmaan niin harvakseltaan, että lukijat ovat pudonneet kyydistä. Ei sillä niin väliä oikeastaan ole, mutta kyllä kommenteista aina hyvän mielen saa :)
Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle!
Minäki käyn lukemassa. =) Ja sinulle on jotain blogissani. :)
Kiitos ihanasta tunnustuksesta :)
Lähetä kommentti