Onnen pilkahduksia

Annoin periksi ja lähdin ukon ja tyttelin mukaan tivoliin. En ole koskaan ilahtunut siitä krääsästä, jota sieltä kannetaan kotiin, ja muutenkin olen ollut sitä mieltä, että tivoli-ilo on keinotekoista. Yllätyksekseni huomasin, että jotakin se tivoli minussa liikautti. Katselin karusellin puulattiaa, mietin kuinka kauan se on tuonut iloa pienille ihmisille. Kävin ostamassa metrilakua ja huumaannuin kioskin tarjonnasta. Yhtäkkiä näin kaiken sen taakse, jota kutsun krääsäksi. Muistin oman lapsuuteni: pahvilaatikon, joka vappuaattona haettiin vajasta, ja josta se meidän ilomme löytyi. Pahvihatut, torvet, viuhkat ja viipperät. Krääsää, mutta niin kovin merkityksellistä. Mistä kasvattamani lapset rakentavat lapsuuden muistonsa, jos kiellän kaiken minusta turhalta tuntuvan? Pyysin tytteliltä yhden lipun narunvetoa varten ja olin ikionnellinen kissanaamarista. Kun ukko osti tyttelille putkilollisen tuttikarkkeja, joissa on enemmän muovia kuin karkkia, kohautin olkiani, hymyilin ja muistin lapsuuteni kioskireissut.

Iltapäivällä meille tuli munkkivieraita, ja kaikki kahdeksan saatiin mahtumaan pöytään. Ensin lounasta varten, sitten munkkeja, kohta päivällistä, ja vielä kerran munkkeja varten. Nautin emännöimisestä ja olin ylpeä isännästä. Rakastin jokaista vierasta. Tiskatessani ilta-aurinko sai kristallit maalaamaan kuvia seinille ja olin niin kovin onnellinen siitä tiskimäärästä, joka kertoi että elämäni on täyttä ja onnellista.