Aamulla huomasin, että aktiivinen energiani on kadonnut. Loppunut. Tai uinuu. Aikaa puuhasteluun olisi ollut koko aamu- ja iltapäivä, yksin kotona, mutta yhtäkkiä en halunnutkaan tarttua mihinkään. Onneksi tuli järjesteltyä niinä päivinä, kun sitä kesti, tuumin, ja keitin kuumaa mehua.Nautin tunteesta, kun kuppi kädessäni pikkuhiljaa kuumeni, kiehuvan veden sekoittuessa jäiseen mehuun. Nautin hiljaisuudesta. Liimailin vähän valokuvia. Yritin lukea, yritin kuunnella musiikkia, mutta tuntui siltä, etten halunnut mitään ennalta kirjoitettua tai sanottua. Halusin vain tämän hiljaisuuden, joka hetki uuden. Pysähtynyt aika.
Lounaaksi tein hernekeittoa, itselleni, purkista. Paljolla sipulilla ja valkosipulilla. Kuorin ja pilkoin sipulit hitaasti, ajatuksella. Lusikoidessani keittoa kuuntelin kellon tikitystä, katsoin ulos valkoiseen maisemaan ja ajattelin ruoan alkuperää. Haukkailin puolukkalimppua voilla ja olin hiljaa.
2 kommenttia:
Mutta tuo onkin taitoa, nauttia hetkestä, hiljaisuudesta, pysähtyä ja kuunnella. Välillä hirmu vaikeaa, vaikka olisikin siihen tilaisuus. Yllättävä hiljaisuus kotona saa minuun ensin levottomuuden aikaan, sitten hiljaksiin alkaa löytyä nautinto ja rauha...
Mutta tänään täällä neljaä lasta ja minä, ei hiljaisuutta tiedossa. Ehkä vien heidät luistelemaan.
Onnellista sunnuntaita, Villilintu!
Aikansa kutakin ja fiiliksen mukaan! Jokin olis poskellaan jos kokoajan pitäisi puurtaa tai jos aina laiskottais.
Lähetä kommentti