Hirsisiä haaveita

Tämä päivä on kulunut haaveiluun. Huokailuun, muutamaan ääneen lausuttuun ajatukseen silloin tällöin, piirusteluun. Pohjapiirroksia, pihakarttoja. Erinäisiä nettisivuja ja keskustelupalstoja, mielipiteitä ja asiantuntijalausuntoja. Muiden vastaavia projekteja. Kirjaston sivuilta tarkistin senkin, onko Panu Kailan Talotohtori vapaana, jos huomenna kävisin hakemassa...

Kunhan pääsen tästä yli, kunhan tarjousten jättämispäivämäärä menee umpeen, unohdan koko jutun ja jatkan elämääni (kunnes tulee taas myyntiin jotakin vastaavaa). Mutta siihen asti haaveilen. Olisiko meistä siihen, kunnostamaan kokonainen talo. Minkälaisia uhrauksia se vaatisi, ja olisivatko ne sen arvoisia.

Yritän keskittyä johonkin muuhun, istun uuden kodinhoitonurkkauksen lattialle suunnittelemaan sen sisustamista. Kohta huomaan olevani jossain ihan muualla, vanhan tuvan lattialla tuijottelemassa korkeaan kattoon. "Tulitko jo pois sieltä", kysyy ukko, vastaan tulleeni, mutta hetken kuluttua olen siellä taas.

Majassa minä ja mielikuvitukseni

Kaksi ilahduttavaa joululahjaa tulivat kumpikin aivan yllättäen, vaikka olisin voinut näitä toivoakin, jos olisin keksinyt. Ensin sain vanhalta ystävältä Juju- erilaisen lastenvaatekirjan, ja aattona paketista paljastui vielä miehen siskolta Maja -mielikuvituksellinen lastenhuonekirja. Aivan mainioita teoksia molemmat, ilahduin todella.

Yhtenä tyhjänä iltana tartuin Majaan sitä hieman selaillakseni. Kuvat ja ajatus veivät mukanaan ja parin tunnin jälkeen suljin kirjan mieli täydessä lennossa. Kävin jossakin lapsuuteni leikeissä, näin äidin virittämän nukketeatteriverhon, siskosten sirkuksen, erinäiset roolileikit milloin milläkin vanhoilla räteillä, ja isän rakentamat keinut. Minä juoksin lapsuuteni pihalla kotieläinten keskellä, seikkailin seikkailuni metsässä ja ulkorakennuksissa. Mutta miksi samaa tunnelmaa ei voisi rakentaa myös tänne kaupunkiin?

Huomaan juuttuneeni ehkä liikaa ajatukseen "sitten kun". Sitten kun meillä on iso talo ja oma piha. Sitten kun käymme maalla. Onhan meillä nytkin piha, vaikka onkin yhteinen. Ja pihalla leikkiviä lapsia vaikka kuinka. Tänä kesänä lupaan tehdä osani, että lapset löytäisivät mielikuvituksen ja leikin riemun, täällä, meillä kotona.

Puuskan jälkeen hiljaisuus

Aamulla huomasin, että aktiivinen energiani on kadonnut. Loppunut. Tai uinuu. Aikaa puuhasteluun olisi ollut koko aamu- ja iltapäivä, yksin kotona, mutta yhtäkkiä en halunnutkaan tarttua mihinkään. Onneksi tuli järjesteltyä niinä päivinä, kun sitä kesti, tuumin, ja keitin kuumaa mehua.

Nautin tunteesta, kun kuppi kädessäni pikkuhiljaa kuumeni, kiehuvan veden sekoittuessa jäiseen mehuun. Nautin hiljaisuudesta. Liimailin vähän valokuvia. Yritin lukea, yritin kuunnella musiikkia, mutta tuntui siltä, etten halunnut mitään ennalta kirjoitettua tai sanottua. Halusin vain tämän hiljaisuuden, joka hetki uuden. Pysähtynyt aika.

Lounaaksi tein hernekeittoa, itselleni, purkista. Paljolla sipulilla ja valkosipulilla. Kuorin ja pilkoin sipulit hitaasti, ajatuksella. Lusikoidessani keittoa kuuntelin kellon tikitystä, katsoin ulos valkoiseen maisemaan ja ajattelin ruoan alkuperää. Haukkailin puolukkalimppua voilla ja olin hiljaa.

Nappeja, nauhaa ja nuukailua

Suloisessa järjestyksessä kankaat, villat, napit, nauhat, kaikki ne vaatteet, joista vielä joskus tulee toisia vaatteita. Mieli on hyvä, tilaa on raivattu sinnekin, vaikka tämä lähtikin yläkerran raivauksesta.

Yläkerrassa kodinhoitonurkkaus melkein valmis, lakanat ja pyyhkeet jo uusissa kaapeissaan, ukko vielä heiluttelee maalitelaa. Vauvan vaatteet koreissaan käyttöä odottamassa, kaikki pieniksi tulleet ja kasvamista odottavat lasten vaatteet laatikoissa kokojen mukaan. Kaiken maailman tavaraa laatikoissa, kellarissa piilossa silmistä ja poissa lattioilta ja nurkista. Kuitenkin järjestettynä ja turha pois heitettynä, joten mieli on rauhaisa, luurangot eivät hyppele lattianraoista vaan laatikot lepäilevät siisteissä pinoissa siellä alhaalla.

Joitakin vaatteita piti heittää pois, alkoi jo nolottaa niiden säilyttäminen vuosikausia muka uutta elämää odottamassa. Leikkelin talteen nappeja, solkia, kauniita kuvioita ja vetoketjuja, ja samalla tunsin pienoista häpeää touhuistani. En voi heittää pois hyvällä omallatunnolla edes kuluneita housuja, ennen kuin kaikki käyttökelpoinen on tallessa. Sota-aikana nuukaksi oppinut mummuni on samanlainen, mutta sen kaikki ymmärtävät, toki päätään puistellen. Minä en ole elänyt pulassa enkä puutteessa, silti jemmaan ja hamstraan, ihan kuin jotakin uutta pula-aikaa odottaen.

Sain uutta uskoa keräilyni tärkeyteen, kun luin Koivukujan Mimmin uuden vuoden lupauksesta: vuosi ilman vaatteiden ostoa. "Pula-ajan" voi luoda itse! Ehkä otan samanlaisen haasteen vaikka ensi vuonna, ja silloin kaikki hamstrattu tulee tarpeeseen. Väsäilen uusia vaatteita vanhoista ja hykertelen itsekseni, kuinka paljon voin jättää ostamatta.

Limppu ja muita joulun pelastajia

Yksi kauneimmista asioista joulussani oli tämä Limppu. Ei itse tehty, mutta ikioma aarteeni, vieraan kaupungin marketista aatonaaton ruuhkassa löydetty. En muista löysivätkö sen ensin silmäni vaiko sormeni, joka tapauksessa tämä tavattoman kaunis ja rutisteltavan pehmeä limppu oli aarteeni aina siihen asti, kunnes se syötiin. Mahtoi anoppi ihmetellä, kun kesken jouluruoan valmistelujen katosin limppu kainalossa valokuvaamaan. Palautin sen sentään pöytään.

Vaikka jouduttiin ajamaan kurjissa keleissä, lumi toi taikaa sinnekin, missä joulun vietimme. Ukko ja tytteli pyörittelivät iloisen ukon, minä rakensin lyhdyn ja anopin mieskin saatiin pihalle lyhdettä ripustamaan. Tuli se joulu kerrostaloonkin. Ja myöhemmin vielä pariin muuhun paikkaan.

Parasta juhlaa on kuitenkin kotonaolo. Vuosi vaihtui ilman suuria juhlallisuuksia, ilman vieraita tai vierailuja. Ukko loihti iltapalaksi ihanan salaattipöydän, piparkakkutalo katosi pieneen suuhun ja kaikki oli niin omaa ja rauhallista. Niin on vieläkin.