Pikavisiitti kahteen maailmaan

Niin vähän aikaa, niin paljon kummasteltavaa. Yllätyn joka kerta siitä miten paljon ihmisiä mahtuu yhteen kaupunkiin, yhteen junaan, yksiin liukuportaisiin. Yöpymässä pääkaupunkireissullani kävin ystävän luona, vanhassa ratavartijan mökissä. Siellä uppoaa omaan pieneen maailmaansa, aivan erityiseen tunnelmaan. Aamulla viivyin tuossa tunnelmassa vielä hetken, huopaan kietoutuneena nautin marjoista ja viljajogurtista, ajatellen ystävän kanssa jaettuja salaisuuksia, jotka yllättäen olivat samoja. Aurinko vilkutteli vanhojen ikkunoiden läpi eikä jättänyt kylmäksi. Hymyilytti koko aamun. Pieni matka asemalle ja olinkin jo aivan toisessa tarinassa.

Odottajia oli kahden junallisen verran, koska edellinen oli myöhässä. Katselin väkijoukkoa ja kummastelin mistä he kaikki olivat tulleet. Vielä enemmän kummastelin sitä, kun junan tullessa koko tuo jonoiksi yhtäkkiä asettunut ihmismassa mahtui vaivattomasti kyytiin. Ja sitä järjestystä! Aivan kuin kaikilla olisi ollut sanaton ajatustenvaihto siitä kuka millekin ovelle menee ja kuka kenenkin perässä luovii eteenpäin. "Seuraa sinistä takkia" kuvittelin erään rouvan hokevan mielessään ja vahingossa tirskahdin. Junassa kuvittelin olevani kunnon kaupunkilainen, kun pysyin niin hienosti ilman tukea pystyssä, mutta ilmeisesti en sulautunut joukkoon ensinkään. Seuraavalla asemalla jäi pois mies, joka tarjosi paikkansa juuri minulle, vaikka olin kaukana käytävällä. Ajatteli varmaan että vieras naisparka on pakko päästää istumaan.

Vielä illalla ennen kotiinlähtöä ajauduin vanhan tavaran liikkeeseen, josta tarttui mukaan sinivihreä pöytäliina. Tuleva kevätlaukkuni ehkäpä. Tänään olen liian väsynyt ompelemaan.