tiistai 3. maaliskuuta 2009

Kun taloa kuuntelee...

Viime keväänä aloitin yllättäen ulkoeteisen remontin. Olemme laittaneet paikkoja kuntoon pikkuhiljaa, kuunnelleet taloa ja touhunneet fiiliksen mukaan. Tuona iltapäivänä olin yksin kotona ja jostain syystä kulkeuduin eteiseen. Kävelin rappuja alas ja kohta huomasin seinässä ihan hullussa paikassa listanpätkän, jonka päätin repäistä irti. Hain vasaran ja aloin kiskoa listaa irti, kun huomasin, että siinä onkin ruuveja. Vaihdoin työkalua ja kiersin ruuvit irti. No, eihän se ollutkaan pelkkä lista, vaan kokonainen luukku!

Tunsin olevani kuin jostakin lapsuuden etsiväkirjasta tai unesta, kun kotoa ihan oikeasti löytyi salainen paikka, jonka olemassaolosta en tiennyt. Luukun takaa paljastui tuollainen säilytyslokero, joka tällaisessa asunnossa kai on ihan tyypillinen, mutta jostain syystä se oli sinne unohdettu. Innoissani kirmasin hakemaan taskulampun ja tutkin lokeroa. Tyhjähän se oli ja likainen kuin mikä, mutta kädellä kokeillessani löysin kivijalan puolelta halkeaman. Ja halkeamasta rasian! En meinannut housuissa pysyä, kun puhdistin rasiaa ja kuulin sen sisällä olevan jotakin. Tuollaisia sotamerkkejä siellä oli, kuka lie kätkenyt. Minulle se oli aarre, ja merkki siitä, että taloa ja intuitiotaan kannattaa kuunnella.

Samassa vimmassa aloitin muovimattojen ja lastulevyjen repimisen portaikosta. Minulle riitti se, että jostakin pilkisti vanhat puuportaat, vanhat helmipontit olinkin jo nähnyt luukun reunoilta. Sitten vimma laantui. Mies jatkoi hommaa kesällä, repi ja raaputti rystyset verillä, kunnes kaikki tämä kauneus oli esillä. Muutama lista puuttuu, ja alkuperäinen luukku, mutta emme me täydellisyyttä kaipaa. Tänä kesänä olisi tarkoitus jatkaa muovien ja levyjen repimistä, edeten portaikosta eteisen lattiaan. Voi sitä, joka joskus on kaiken tämän työn tehnyt, varmaankin lämmön eristämiseksi. Tässä sitä revitään surutta kaikki pois, ihan vain siksi, että joku höpsähtänyt akka pitää vanhaa kauniimpana.

6 kommenttia:

Leda kirjoitti...

Hei, tää oli kiva tarina! Luen niitä mielelläni lisääkin.

Villilintu kirjoitti...

Kiitos ihkaensimmäisestä kommentista :)

Juju kirjoitti...

Jo pelkästään tämän lukeminen tuntui hykerryttävältä! Voin kuvitella, että löytämisen ilo oli moninkertainen kun siellä tunnustelit halkeamaa ja tunsit jotakin.


Talossamme on asunut kultaseppä, ja lieneekö hännellä ollut kätkönsä. Entinen omistaja kertoi että meillä on täälä salaluukku jossain mutta vaikka on tehty remonttia jo kaikkialla talossa, ei sitä vielä ole putkahtanut esiin. Pitäisi vihdoin soittaa ja kysyä,kun ei itse olla onnistuttu löytämään.

Mitähän sotamerkkejä nuo lienevät. Pikkupojan aarre,vai (ehkä mielikuvitukseni lähti laukalle) onko jollain ollut jokin todellinen syy kätkä merkit?

Villilintu kirjoitti...

Niin juuri, eilentänäänhuomenna, samanlaiseen laukkaan lähti minunkin mielikuvitukseni! Kehittelin jo vaikka mitä tarinoita siitä miksi merkit on pitänyt laittaa piiloon, kunnes työkaveri heitti tuon pikkupojan aarre -vaihtoehdon, kun silmät palaen kerroin löydöstäni. En ollut huumassa tullut sitä edes ajatelleeksi.

Olisi ihan hauskaa joskus saada tietää mistä ne ovat peräisin, tässä on kyllä asunut vuosien varrella niin moni, että on ehkä mahdotonta jäljittää kenen ne ovat.

Kuulostaa ihan yhtä jännälle tuo teidän salaluukku, olisin kyllä jo ihan villinä kolkuttelemassa jokaista seinää! Menisikö siitä löytämisen ilo, jos kysyisit, ehkä?

Mirja kirjoitti...

Vow...hieno (ja kiehtova) tarina. Jotain neuvostoliittolaisia merkkejä näyttäisi olevan, kaatuneilta sotilailtako?

(Vähän myöhään tulee kommentti, koska vasta tänään löysin blogisi.)

Villilintu kirjoitti...

Mirja, ei se mitään, ilahdun kaikista kommenteista, vaikka tulisivatkin myöhemmin! Tervetuloa lukemaan.