Paja

Pajassani työstetään lahjojen lisäksi raskaalla moukarilla ajatuksia. Nyt kun on aikaa. Jo muutamana päivänä on ollut aikaa. En uskalla vielä uskoa sen tulleen tavaksi, hiljaisesti kuitenkin toivon, että kantamisen kausi alkaa olla uudessa vaiheessa. Mitään en tekisi toisin, kaikki mitä olen antanut on ollut tarpeen. Pystyssäpäin seison valintojeni takana, myöhemmin ei tarvitse katua, ettei kuunnellut sydämensä ääntä, vaistojaan. Niin tärkeitä päiviä, kuukausia, myöhemmin jo vuosia. Vuosia, joista pikkuhiljaa muodostuu ihmisen kokonainen elämä.

Kaksikymmentäkaksi päivää

Kaksikymmentäkaksi päivää olemme asuneet uutta kotia. Kodiksi tunsin tämän jo ennen kuin olimme edes yöpyneet. Syvempi tutustuminen on vielä meneillään.

Olohuoneen uuni toivotti meidät tervetulleiksi lonksuttamalla luukkujaan, kun olin saanut ensimmäiset tulet palamaan. Kuinka minulla onkaan ollut ikävä kaakeliuunia.

Ovet ovat kenkkuja, jokaisessa oma tapansa saada pysymään kiinni. Tunnen ne jo omakseni ja loukkkaannun niiden puolesta, kun kuulen jonkun runnovan niitä väkisin kiinni.

Haluaisin aikaa, aikaa istua jokaisessa huoneessa ja kuunnella nurkkia, hirsiseinien tarinoita. Samaa aikaa vaatii myös pikkuiseni. Jako on selvä. Tässä vaiheessa pikkuinen voittaa. Mutta vielä minulla on aikaa, vielä minä ehdin kuunnella. Haaveilen keinutuolista. Siitä, että ehtisin istua olohuoneen nurkassa ja lukea kirjaa.

Pyhä yksinkertaisuus

Mitään ei tapahdu ja siksi tapahtuu kaikkea.

Unissa yritän jäsentää asioita, mieleni käyttää tehokkaasti jokaisen hetken rikkonaisista yöunistani, ladaten niihin sellaiset määrät toimintaa, että tottumatonta hirvittäisi. Päivisin kaipaan yksinkertaisuutta. Isossa puistossa on liian meluisaa, pysyn toistaiseksi kotipihalla ja lähikaduilla tuttujen talojen suojassa.

Tavarat odottavat laatikoissa. Me odotamme sitä hetkeä, jolloin niitä saa lähteä kantamaan. Olemme odottaneet jo jonkin aikaa.

Kävin metsästämässä perheelle kaunista kotiin. Tai pikemminkin keräilemässä. Kauniit, huolella ommellut pehmusteet, puolukkaiset, tytön mielestä kirsikka. Eri puolilla Ekotoria odottivat, toisistaan eksyneinä ja nuhjuisina, poimimme ne kotiin. Ehkä joskus niiden kaveriksi löytyy sopiva puusohva. Olohuoneen lattialla oli vielä patjan kokoinen tyhjä tila, kaikki oleminen on nyt keskittynyt siihen. Lamppukin putosi pari metriä alas, kun vedin soittorasian, jotenkin osuvasti pienentää mittasuhteita ja armahtaa katsomasta kauemmas.

Pienten ilojen juhlat

Tytöstä parasta oli tietenkin lahjat, minulle olisivat riittäneet nämä pienet hetket.

Edellisen päivän iltana tein toscakakun, kun muut olivat saunassa. Keksin laittaa siihen kynttilät ja askin pohjalle jääneet nallekarkit, mikä sai aikaan tasajalkahyppyjä ja ilahtuneen ilmeen. Hieman vaisumpi reaktio, hymy kuitenkin, oli seuraavalla saunasta palaavalla. Miehen kaveri tunnusti myös seuraavana päivänä syntyneensä. Neljäkymmentä kynttilää mahtui kakkuun aivan hyvin, ja kaksin puhallettuna ne sammuivatkin, jos ei ihan yhdellä, niin ainakin parilla kolmella puhalluksella.

Pikkuvelikin antoi lahjan, mitä jälkeenpäin on kovasti pohdittu, "eihän vauva voi yksin mennä kauppaan". Muut kortit laitettiin ikkunalaudalle, tämä pyöri kädessä pitkään ja lopulta tyttö teippasi sen seinään. Taisi vasta siinä vaiheessa muistaa, ettei tapettiin teippailla, koska mutisi puoliääneen "tapettiteippi" ja katsoi syyllisen näköisenä. Enhän minä hennonut mitään sanoa, kyynel silmässä katselin ja tunsin hiljaista iloa siitä, mitä nämä lapset toisilleen merkitsevät.

Maallinen maailma täynnä materiaa vaan

Meidän pitäisi ostaa uusi sohva.

Sohvia, pöytiä, hyllyjä, satoja ja taas satoja. Liikkeitä vieri vieressä, suuria halleja pullollaan tavaraa, jota jokaisesta kodista jo löytyy. Tehtaat suoltavat uusia ja taas uusia, joku kantaa yhden autoon, isompi auto tuo lisää tilalle. MDF-levyä (mitä se edes on, en ole tuntenut tarvetta selvittää?). Värit pyökki ja pähkinä. Divaani. Kätisyys vaihdettavissa. Alcantara. Furninova.

Ahdistaa.

Kun uusi sohva/pöytä/hylly on tilattu, vanha voidaan myydä netissä tai viedä kierrätykseen, alta pois, näkymättömiin. Kuin tekisi jotain hyvää, vaikka todellisuudessa vahinko on jo tehty.

Ahdistaa vieläkin.

Selaan netti-ilmoituksia, kierrän kaukaa hallit, jotka ilmoittavat lehdessä monen sivun mainoksilla, tutkin kierrätyskeskusten valikoimat. Vieläkin vähän surettaa. Toivon, että vanha sohvamme olisi jonakin yönä kuin taikaiskusta kasvanut, niin että uutta ei tarvittaisi ollenkaan.

Rakkaita koteja

Unissa olen käynyt kaikissa vanhoissa kodeissani ja sellaisissakin, joita ei edes ole ollut. Keittiön liitutauluun kirjoitin vieraiden ihmisten nimet, heidän, jotka nyt jossain piirtelevät huonekaluja kotimme pohjakuviin ja valitsevat tupakeittiöön uutta tapettia.

Tällä kertaa minua ei juuri sureta. Yllättäen luopuminen ei tee kipeää. Edellämme tekee. Niin paljon surua ja kyyneleitä, luopumisen raskasta painoa, että en ole edes ajatellut meneväni mittailemaan nurkkia. Annan tilaa, odotan. Pidän riemun ja innostuksen vielä piilossa, kuplivana. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta siihen, vielä. Ymmärrän, ettei meillä ole kiire. Koskaan, mihinkään tässä maailmassa. Ymmärrän muitakin asioita, olen useaa keskustelua rikkaampi.

Täytyy uskaltaa

Joka paikassa näen ja kuulen merkkejä. Merkkejä siitä miten elämää täytyy rohkeasti elää.

Siskoni vuokrasi hetken päähänpistosta vanhan mummonmökin irtaimistoineen. Vielä ihania romujakin kauniimpaa on se lämpö ja innostus, jolla siskoni on mökkiä laittanut. Vanhan naisen tavaroista on syntynyt tarina.

Me teimme vihdoin päätöksiä asumisen suhteen ja jätimme tarjouksen. Ukko ei kestä jahkailujani, haluan olla kaikesta niin varma. Rohkeus ei ole samaa kuin harkitsemattomat teot. Täytyy ensin harkita, kunnes on varma. Ja sitten uskaltaa.

Rakkaudesta puihin

Joitakin vuosia sitten silloisen kotitaloni pihalta kaadettiin jalava. Iso ja vanha, minulle rakas. Koko takapiha täynnä oksia, jalavan pitkiä käsiä, kuolleiksi katkottuja. Menin seisomaan sen viereen. Silitin vähän, olin hiljaa. Otin muistoksi yhden oksan. Sisällä kaadoin viiniä kahteen lasiin, toisen itselleni, toisen jalavan muistolle.

Vaelsin joskus äitini kanssa aarnimetsässä. En tiennyt aiemmin sellaisia olevan olemassakaan. Luonnontilainen, vanha metsä huokui viisautta.

Söin kerran eväitä baobab-puun alla. Suunnattoman suuren Afrikan taivaan alla puu sulki minut alleen kuin turvaan.

Lapseni oppi tarttumaan esineisiin. Annoin hänelle koivunoksan. Yhdessä makaamme puun alla, hiljaa, pitkään. Katselemme tuulessa heiluvia lehtiä, mielemme kuvia, yhdessä, kummallakin omanlaisensa rakkaus.

Ruoka asuu lähellä

Olen niin onnellinen siitä, että olemme ruoan suhteen löytämässä kultaisen keskitien, jota molempien ja koko perheen on hyvä kulkea. Olen onnellinen siitä, että liityimme lähiruokapiiriin, jossa perunat, porkkanat ja sipulit tilataan yhdessä suoraan tuottajalta. Olen onnellinen yhteisistä torireissuista, korista täynnä ajatuksella valittua ruokaa. Olen onnellinen siitä, että eineksiä tarvitsee ostaa vain poikkeustapauksissa. Erityisen onnellinen olen siitä, että mieheni osaa laittaa ruokaa. Joskus se saa minut melkein kyyneliin.

Ajatuksella

Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän tiemme alkavat kulkea eri suuntiin. Samalla alan arvostaa aina vain enemmän sitä, mitä he ovat minulle antaneet, mistä kaikesta luopuneet, jotta minun elämästäni on tullut sellaista kuin se nyt on. Olemme erilliset ihmiset, vaikka kuitenkin ikuisesti perhe.

Arvostan suuresti myös niitä kauniita, ajatuksella luotuja yksityiskohtia, joita he ovat ripotelleet ympärilleen. Tiedän, että sydämissä asuu kauniita ajatuksia, tunteita, jotka eivät koskaan häviä, vaikka valintani eivät aina olisikaan heistä oikein.