Metsä

Isäni maalisessa villapaidassaan tutuilla poluilla. Ukko vasta ostettu sienikirja kainalossa, silmät palavaa intoa täynnä. Tyttelillä liian iso nallereppu selässä ja äitini kaapista löytyneet karnevaalituntosarvet päässä. Minulla rooibosia termosmukissa, nenässä kotoisa metsän tuoksu ja jalan alla rahisevat neulaset. Mielessä lähes meditatiivinen täyttymyksen tunne. Jokainen omana itsenään, kaikki yhteisellä retkellä ja samalla erilaisia retkiä oli neljä. Tai oikeastaan viisi.

Pienen kodin ihmeet

Kodissamme on neliöitä yhteensä n.50, joten luovuudella on ollut remontissa ja sisustuspuuhissa käyttöä. Nykyään meillä on keittiön, olohuoneen, oleskeluparven, parin eteisen, vessan, kodinhoitohuoneen, saunan, pesuhuoneen, pukuhuoneen ja makuuhuoneen lisäksi vielä kirjastokin... No, kotoisammin se on vain lukunurkka, eikä siinä lattiapinta-alaa ole kovin paljoa, mutta toimiva se on, ja taas on lisää neliöitä hyötykäytetty!

Oikeasti lukunurkkamme on vain läpikulkutila, tasanne jossa vintin portaat kääntyvät. Hyvin se on kuitenkin toiminut kirjastokäytössä. Tytteli saattaa unohtua pitkiksi ajoiksi katselemaan kirjoja ja lehtiä tyynypesässään, ja ystävän kanssa viettämäni teehetkikin löysi mukavan rauhallisen paikan tasanteelta.

Katonrajassa on aikuisten kirjoja, hyllyt ovat vanhoja isäni petsaamia lautoja edellisen kodin keittiöstä. Lasten kirjat ovat pikkuhyllykössä, joka on lapsuudenkodistani. Maalasin sen joskus aikaisemmin tyttelille ja liimasin mosaiikkilaattoja hyllylle, mutta se ei mahtunut tyttelin nurkkaukseen. Nyt se sitten löysi oikean paikkansa, ja tytteli jo asetteli kivikokoelmansakin hyllyyn näytille.

Näinä hetkinä tuntee onnistuneensa.

Syysillan melankoliaa

Tänään olen käynyt läpi täydellisen puhtaan tunneskaalan. Aamupäivään mahtui helpotusta, iloa ja puhdasta onnea, kun mustavalkoruudussa joku kieriskeli ympäri ja liikutteli pieniä käsiään. Työpäivä päättyi kiukkuun ja pettymykseen, oikein kiehuin bussiin noustessani. Tarkastelin tunteitani pienellä kunnioituksella, en muista koska olisin viimeksi tuntenut noin puhdasta raivoa, kun kohta kaikki kääntyikin syysillan melankoliaksi. Ulkona vilahtelivat katuvalot ja minä pidättelin itkua. Kotona kuuntelin Aki Sirkesalon ja Lisa Nilssonin Mysteeriä ja paruin niin sydämestä, etten taas muista koska.

Työmatkalla olevaa ukkoakin on ikävä, sen huomasin siinä itkiessäni ja sain vielä vähän syvemmän voiman itkuuni, kun tunteiden teatteri esitteli vielä maailmaa suuremman rakkauden. Nyt taitaa olla voimat lopussa, toivottavasti tunteetkin, ja käyn nukkumaan. Olen minä yksinolosta nauttinutkin, unet nukkunut ihanalla futonillani, joka on jouduttu peittämään paksulla petarilla, kun ukon selkä ei kestänyt kovaa. Petari rullalla makuuhuoneen nurkassa, kaikki tunnelmavalot käytössä, koti täynnä minun energiaani. Se on jotenkin niin paljon verkkaisampaa, tummempaa, spiraalimaisempaa kuin hänen. Nautin siitä, ja puuhastelen omiani, mutta samalla olen niin onnellinen, että kohta hän on taas täällä tasapainottamassa minua.

Kaikki sateenkaaren värit

Huolet vaihtuivat sittenkin iloista suurimmaksi. Ja kun hetken ehti liidellä pilvissä ja ilostaan ilmoitella, saikin kuulla lähellä käyneen huonommin. Olo oli kuin olisi välttynyt täpärästi salamaniskulta ja sitten kuullut sen lyöneen läheiseen.

Pieniä onnenhetkiä, arjen pyörittämistä, raskaita tulevaisuuden pohdintoja, kaikki samassa paketissa. Kauniina nauhana paketin päällä miehen sanat illan hämyssä, kun luulin nukkumatin jo poimineen kaikki matkaansa. Silittämään ojentunut käsi ja ilmeisen pitkän pohdinnan tuloksena syntyneet sanat: "Ei saa koskaan luovuttaa".