Piilossa ajalta

Toivon, ettei aika huomaisi minua. Kulkisi kiireissään ohi, etsien minua napattavaksi takaisin arkeen, mutta kyllästyisi etsintään ja jatkaisi ilman minua. Haluaisin niin kovasti elää tällaista elämää pidempään. Antaa päivien kulkea verkkaisesti, niin verkkaisesti. Elää ajatuksesta tekoon ja taas uuteen ajatukseen. Kulkea pihalta puistoon, metsään, minne vaan. Iloita lapsen lailla jokaisesta auringonsäteestä ja sadepäivästä. Mustikkasaaliista ja pienistä loputtomista retkistä. Huokaisen syvään, loma lähestyy loppuaan.

Olipa kerran jonkun talo

Alkukesän viikonloppureissullani ajoin ohi paikasta, joka jäi mietityttämään. Muutaman kilometrin pohdittuani annoin uteliaisuudelle periksi ja käännyin takaisin. Sain auton mahtumaan joten kuten tiensivuun, ei sillä että siellä mitään liikennettä olisi ollut, että olisi kukaan ohi yrittänyt. Tienpientareet kasvoivat heinää, ja kyllä varmaan olisi ohikulkija kummastellut, kun olisi nähnyt minut siellä lahkeet märkinä tutkimusmatkalla.

Oliko talo palanut? Purettu? Unohdettu ainakin. Kuka on tehnyt tuon puoliksi maatuneen pärekorin, kuka sitä on käyttänyt? Miksi sitä ei ole otettu mukaan? Mihin tästä ovesta on menty? Oliko se kiinni vai auki, kun talo koki viimeiset hetkensä?

Kaunista ja vakavaa

Arki on hetkittäin erityisen rumaa. Kun iltapalalla pohditaan keinoja sovittaa työ- ja kotielämää paremmin yhteen. Kun toinen hoitaa remonttia ja toinen ruokaa, pyykkiä, tiskejä ja lasta. Kun joutuu toimimaan sovittelijana oman miehen ja isän välillä. Kun teetä kaatuu tapetille, etkä edes välitä, koska tiedät, että se on ennen pitkää laikukas kuitenkin.

Arki on kuitenkin täynnä pieniä kauniita asioita. Kierrätyskeskuksesta löydetyt omenakupit ja eripariset punareunaiset tassit. Mummun vajasta löytyneet vanhat limsapullot, joissa ihan oikeasti lukee "lausutaan sprait". Kesäretki paikkaan, jossa leikkimökki on sisustettu vanhaan vajaan vanhoilla tavaroilla. Seinällä roikkuu vaatteitakin, joita lapset saavat käyttää, kun keittävät puuhellalla kahvia vanhasta purkista vanhalla pannulla.

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että olen vapaampi kuin koskaan villeinä vuosinani. Tiedän elämän realiteetit, osaan elää niiden kanssa. Tiedän, miten ihmiset käyttäytyvät, tiedän miten minä käyttäydyn, mitä ajattelen. Tiedän, ettei minun tarvitse miellyttää kaikkia, ja silti (tai juuri siksi) voin olla hyvä ja aito.

Pieni matka, suuret ajatukset

Minua ei kannata viedä aurinkorannalle. Ei pidennetylle viikonlopulle eurooppalaiseen kaupunkiin. Viekää minut katsomaan vanhoja taloja ja siinä on kaikki mitä maailmasta voin toivoa. Aamupäivä vanhan kaupungin vanhoilla kujilla ja olin onnellinen, sydämeni lauloi kauneinta lauluaan. Askel vanhan juna-aseman ovesta sisään. Ah ja voi, sitä vanhojen maalien tahatonta kirjavuutta. Korkeita kattoja, kuin taivas olisi ollut läsnä. Lohkeilleita ikkunamaaleja, lyijykynämerkintöjä vanhan lippuluukun vieressä. Muistiinkirjoitettuja puhelinnumeroita, kellonaikoja jostakin vuosien takaa.

Käykö kello yhä samaa aikaa, joskus tuntuu että ei? Kävimme ostamassa ruoat marketista. Melua, hälinää, kiirettä, turhuuksia. Kuihduin kokoon, henki katosi minusta ja lykin kärryjä poissaolevana. Ukko mainitsi mielialani nopeasta muutoksesta, ymmärsi kyllä, on oppinut ymmärtämään. Kuinka rakastankaan häntä. Hain ilon takaisin keräämällä puhtaat ostokset kärryn toiseen päähän: voita, tomaatteja, muikkuja, tilliä... Katsoin vain niitä ja mietin kuinka elämässä on osattava luovia, tehdä omat oikealta tuntuvat valintansa, vaikka ympäristö tyrkyttäisi muuta.

Jokainen päivä on uusi ja vie asemamiehen muistiinpanoja kauemmas ajassa. Silti näissä päivissä, kuukausissa ja vuosissa kulkee sama punainen lanka. Toisinaan saan siitä kiinni ja tunnen onnellisuutta. Ihmettelen kuitenkin sitä miten jokaisen sisällä totuus ja oikea ovat niin erilaisessa muodossa. Minun oikeani on vain minun, jonkun toisen sisällä asiat on kirjoitettu toisin.

Kaiken tämän kanssa olen kuitenkin pienissä hetkissä hurjan onnellinen, ja se riittää.