Kulutusta kierrätyksen nimissä

Viimekertaisen kirpputorireissun jälkeen iski morkkis. Raahattuani kaksi täyttä kassia tavaraa polkupyörällä kotiin järjestin kaiken sohvalle. Tyttelille lakanat, pari kirjaa, vaatteita, nuken astiat ja neulottu kissa. Siskon pojalle farkut sekä hippo tyttökaveriksi pojan lempipehmolle. Vauvanvaatteita lahjaksi. Itselle vähän vaatetta ja purkki. Tässä ei suinkaan ole kaikki, muistin vasta myöhemmin, että olin sullonut vielä laukkuunikin tavaraa. Oikeastaan en edes kehdannut laittaa kaikkia samaan kuvaan.

Lähes kaikilla ostoksilla oli hyvät perustelut, näin ainakin uskottelin itselleni, jotta pystyin seuraavana yönä nukkumaan. Vaatteet tulivat tarpeeseen, juuri sukkahousuja/aluspaitaa/yöpaitaa/t-paitaa tyttelille tarvittiinkin. Itsekin olen ollut jo kauan hyviä sammareita vailla, kun ne parhaat kuluivat puhki monta vuotta sitten. Muutkin vaatteet olivat hyviä täsmälöytöjä. Vauvanvaatteet olivat joko kotimaista tekoa tai itse tehtyjä, kunnon retroa, eihän tällaista kaupasta saa. Kissa on lelu parhaasta päästä, ei mikään muoviväännelmä. Lakanoissa oli söpö kuosi ja niistä voi tehdä muutakin kun käyvät pieneksi.

Mutta miksi ostin muovisia nuken astioita, olkoonkin että maksoivat vain 50 senttiä, kun en ole suostunut niitä kaupastakaan ostamaan? Miksi ostin farkut siskon pojalle, kun en edes ole varma onko tämä sellaisia vailla? Miksi ostin taas uuden purkin keittiöön? Miksi, miksi, miksi... Miksi saan hyvän mielen, kun löydän jotakin kierrätettynä? Onko minun PAKKO ostaa tämä kaikki tavara? Kulutusta yhtä lailla, palkkapäivänä shoppailemaan ja kassit täynnä tavaraa kotiin. Häpeä on suuri. Rimpuilen morkkiksen kourissa. Minä en, eikä kukaan muukaan jolle ostan, varmasti tarvitse kaikkea tätä. Osa tavaroista on sellaisia, että ostaisin ne kuitenkin jostakin, mutta osa varmasti täysin turhaa.

Huh, taidan pitää pienen tauon kirpputoreista.

Ompelua ja ongelmanratkaisua

Olen saanut ompeluintoni takaisin. Tai ehkei se into ole poissa ollutkaan, mutta viitsiminen ja jaksaminen sitäkin kauempana. Sitten lupasin töihin yhdet verhot. Surautin verhot samana iltana vähän väkisin ja siinä vauhdissa vielä sohvatyynynpäällisetkin, kun kangasta jäi. Kyseisessä työhuoneessa ei edes ole sohvaa, mutta ajattelin että sellaisen hankinta olisi näin askeleen lähempänä... Siinä pähkäillessä ja kangasta väännellessä ompelun ilo löytyi!

Seuraavaksi alkoi kassin suunnittelu. Olen asettanut itselleni kassinostokiellon, koska niitä on lipaston laatikot pullollaan ja koska osaan aivan hyvin sellaisen tehdä itse. Kyse on taas ollut vain viitsimisestä. Kun lopulta aloitin, kassi syntyi vanhasta hameesta ja nautin prosessista suunnattomasti. Viisi tuntia putkeen vetelin vanhalla Evallani, vääntelin ja kääntelin, tein virhearviointeja ja muutin suunnitelmia niiden mukaan, uudestaan ja uudestaan. Lopulta tuloksena oli maailman ihanin kassi, monine pikku taskuineen juuri sellainen kuin halusin, vaikken aloittaessani tiennytkään mitä on syntymässä. Kädet täristen lopetin homman ja huomasin olleeni oikein kunnon flow-tilassa. Saako kukaan muu ompelusta tällaisia kiksejä?

Nyt odotan huumassa milloin ehtisin aloittaa seuraavan projektin. Tänään naputtelin tyttelin kanssa kangastaulun ilmoitustauluksi ja taisimme molemmat nauttia kankaista enemmän kuin itse työstä. En silti juurikaan ompele alusta asti koskaan mitään, lähinnä oikaisen lainaamalla vanhoista vaatteista palasia. Kaavoja en osaa enkä halua tehdä. Ompelu on minulle luovuudesta nauttimista, aivojumppaa ja onnistumisen kokemuksia. Ongelmanratkaisua parhaimmillaan.

Vihreää

Joitakin vuosia sitten olin vielä autuaan tietämätön siitä miten montaa eri väriä vihreä voi tarkoittaa. Maalikaupoissa juoksemisen myötä on asia tullut kiusallisen selväksi.

Muiden värien kohdalla ei ole ollut yhtä suuria vaikeuksia. Valkoisiakin on mieletön määrä, mutta valittuani joskus makuuhuoneen seinään (pitkän tuskailun jälkeen lähes umpimähkään) yhden sävyn, on tuo ollut se meidän "oikea valkoinen". F309:llä on vedelty keittiön kattopalkit, oleskeluparven seinät ja kaiteet, kaksi kaappia, lipaston laatikot, hyllyjä ja listoja sekä yhdet portaat.

Oikeaa vihreää ei vain tunnu löytyvän. Kun oleskeluparven portaita maalattiin, pohdin pitkään ja valitsin parhaalta näyttäneen vihreän. Samaa vihreää otettiin vielä seinämaalinakin, parven yksityiskohtia varten. Kun portaat oli maalattu, olin pettynyt. Halusin sävyn, jota kutsun vanhaksi vihreäksi, tämä näytti maalattuna kirkuvalta karkkivihreältä. Koska porrasmaali oli kallista, maalattiin portaat sillä toiseenkin kertaan ja ne ovat nyt karkkivihreät. Yksityiskohtia ei maalattu, purkki lojuu kellarissa ja koodi on painunut muistiin osastoon "tätä ei koskaan enää".

Eilen oli uuden yrityksen aika. Vintin portaikon seiniin piti valita väri. Olen kyllä valinnut sitä jo varmaan vuoden, mutta eilen ukko kuskasi minut rautakauppaan ja sanoi, että nyt se otetaan. Hyvä niin, muuten olisin suunnitellut vielä toisenkin vuoden. No pidin mielessäni "tätä ei koskaan enää" -koodin ja valitsin harmaamman vihreän, joka mielestäni (taas) oli se oikea vanha vihreä. Nyt sitä on seinissä ja arvatkaa vaan. Näyttää ihan sairaalan tai vanhainkodin portaikolta!

Vielä muutama väärä valinta ja voin varmaan tehdä Tikkurilan kanssa sopimuksen, että tuovat ihmiset meille katsomaan vihreitä värimalleja luonnollisessa koossa...

Peltilehmät

Halusin auton. Ensin luulin, että tarvitsen auton, mutta melko pian ymmärsin, että kyse on nimenomaan haluamisesta. Haaveilin siitä miten vaatteeni ja tavarani valtaisivat auton, kauppakasseja olisi aina mukana, radiosta ei koskaan tarvitsisi kuunnella Yle äksää. Haaveilin siitä kuinka minulla olisi omat "volkkarirukkaset", jollaiset äidilläni aikoinaan oli, kun hän ajeli punaisessa pikkuvolkkarissaan talvipakkasilla. Haaveilin siitä, miten työmatkat lyhenisivät eikä tarvitsisi enää herätä aikaisin matkustamaan kahdessa eri bussissa. Pukeutuminenkin olisi helpompaa, kun ei tarvitsisi miettiä voiko vaatteissa kävellä tai paleleeko niillä pysäkillä. Kaikenlainen kassien raahaaminen olisi historiaa. Kyläiltyäkin tulisi enemmän.

Lainailin ukon autoa. Ajattelin kätevästi hoitaa asioita, mutta siitä oli lopulta kätevyys kaukana. Eräänä päivänä piti kirjastosta hakea sinne saapunut varaus. Matkalla töistä kotiin ajattelin poiketa sen hakemassa. Käännyin muutamasta risteyksestä ja luulin olevani näppärästi kirjaston kulmilla, mutta typerien liikennejärjestelyjen takia jouduinkin ihan muualle. Hetken kiertelin ja kiroilin, ajattelin yrittää toista reittiä, mutta silmiin sattui kotikyltti ja pirullisesti hymyillen painoin kaasua ja ajoin kotiin. Hain kirjan myöhemmin bussilla, nopeasti ja kätevästi. Erään kerran sovin kyläileväni siskon luona, hän kun asuu niiiin näppärästi työmatkan varrella... Ajoin kyllä siskon talolle, mutta mistään ei löytynyt parkkipaikkaa, ei vaikka kuinka kiertelin, niinpä ajoin taas kotiin.

Autohaaveilut loppuivat aikanaan. Joskus myöhään töistä lähtiessäni katselen pysäkillä tähtiä, joita tuskin pysähtyisin parkkipaikalla katsomaan. Keskustelen vanhuksen kanssa villiviineistä, kun odotamme myöhästynyttä bussia. Näen, koen, elän, paljon rikkaammin kuin yksin autossa istuessani. Hymyilen muistaessani Jukka Pojan laulun, jossa "nätit kävelee, nätit nousee bussiin". Aikaa kuluu enemmän eikä kaikki ole aina niin kätevää, mutta voisi kai sen ajan huonomminkin käyttää.