Joitakin vuosia sitten silloisen kotitaloni pihalta kaadettiin jalava. Iso ja vanha, minulle rakas. Koko takapiha täynnä oksia, jalavan pitkiä käsiä, kuolleiksi katkottuja. Menin seisomaan sen viereen. Silitin vähän, olin hiljaa. Otin muistoksi yhden oksan. Sisällä kaadoin viiniä kahteen lasiin, toisen itselleni, toisen jalavan muistolle.Vaelsin joskus äitini kanssa aarnimetsässä. En tiennyt aiemmin sellaisia olevan olemassakaan. Luonnontilainen, vanha metsä huokui viisautta.
Söin kerran eväitä baobab-puun alla. Suunnattoman suuren Afrikan taivaan alla puu sulki minut alleen kuin turvaan.
Lapseni oppi tarttumaan esineisiin. Annoin hänelle koivunoksan. Yhdessä makaamme puun alla, hiljaa, pitkään. Katselemme tuulessa heiluvia lehtiä, mielemme kuvia, yhdessä, kummallakin omanlaisensa rakkaus.
3 kommenttia:
Miten kaunis kuva ja teksti! Puut, niin vakaita ja vahvoja. Ajattelen teitä siellä puun alla, hiljaa kaksin...
Oi, puut ovat mahtavia. Eilen täällä oli kova tuuli. Ja kuinka kauniita olivatkaan tuulessa heiluvat puut. Tuuli oli paikoitellen jo pelottavan kova, mutta paikallaan nuo puut edelleen ovat, vahvoina. =)
Kiitos ajatuksistanne. Vahvoja ovat, ja tuolla aarnimetsässä ymmärsi senkin, ettei puu lakkaa olemasta vaikka kaatuukin. Siellä paikalleen jääneet kaatuneet puut hiljalleen lahoavat, omaan tahtiinsa, kauniisti. Välillä on pieniä tulipaloja, ja nekin kuuluvat sinne, metsän luonnolliseen elämänkaareen. Joka onkin jotain ihan muuta, kuin yhden pienen ihmisen elämänkaari.
Lähetä kommentti