Tosiasioita

Olen nähnyt hupaisia asioita. Istuin juna-aseman penkillä lukemassa, kun kuulin pallon pomputtelua. Ääni jatkui jonkun aikaa, ja kun nostin katseeni, näinkin yksinäisen pallon, joka vieri tyhjällä lattialla kohti minua. Seuraavaksi näin pukumiehen läppärilaukkuineen, joka osui pallon kohdalle, otti sen haltuunsa hieman kikkaillen ja laukaisi. Palloa pomputellut urheiluasuinen poika ilmestyi näköpiiriini ja otti pallon vastaan. Pukumies jatkoi matkaansa. Poika jatkoi pomputtelua. Minä jatkoin lukemista ja hymyilin.

Katsoin ikkunasta ja näin koiraa ulkoiluttavan nuoren miehen, joka huopahattu päässään käveli reippaasti koiran perässä hihna kädessään ja luki samaan aikaan kirjaa. Mahtoi olla hyvä kirja.

Olen kuullut äidin puhetta lapselle, niin monesti, että tiedän sen olevan universaalia. Junassa tyttelin leikkikaveri puhui äitinsä kanssa venäjää. Tai oikeammin äiti puhui. Tyttö vastaili suomeksi, mutta se miten äiti puhui lapselleen, oli täynnä merkityksiä. Bussissa somaliäiti ojensi poikaansa ja alkoi rauhoituttuaan puhua tälle tuota samaa äitien puhetta. Kuvittelin, miltä äidin puhe kuulostaa lapsen korvissa, kuinka tärkeää ja ainutlaatuista on oman äidin puhe, kuinka turhia sanat.

Vaikka lausuisin kaikki maailman sanat, kaikki korulauseet ja osaisin lohdutuksen, rakkauden ja ylpeyden kielen, äidin kieltä minussa ei ole. Minä en ole edelleenkään kenenkään oikea äiti. Yliväsynyttä tytteliä nukuttamassa, käsi kädessä, suukko poskella. Kieltäessäni enää vaihtamasta toista yöpukua lohduton itku, yritys ottaa vastaan lohdutukseni, kääntyminen pois ja sanat "sä et ole niin kuin äiti".

Ystävyys

Aika kuluu ja tulee asioita, jotka pyyhkivät vanhemmat asiat edeltään. On kuitenkin olemassa sellaista, mikä ei pyyhkiydy. Sain vanhan ystävän kylään, mukanaan kukkia. Joimme viiniä ja istuimme ikkunalla. Se riitti.

Kympin kesäpuvusto

Tytteli tarvitsi uusia vaatteita. Pihahousuja, reissuvaatteita, vähän kaikenlaista. Lähdin hakemaan nimenomaan niitä: "uusi kesäpuvusto tyttelille" oli reissun nimi, enkä ollut kovin nirso. Koska oli tarve ihan perusvaatteille eikä ollut aikaa etsiskellä sen enempää, kelpuutin perustrikookamaa. Ihan tyytyväinen olin tähän 10,90 maksaneeseen saaliiseen. Erityisesti tykkään punaisista pellavaisista polvipöksyistä ja (yllätys yllätys) ruskeista sammareista. Harmittamaan jäi, etten ostanut ruskearaidallisia velourpöksyjä noitten vaaleanpunaisten collegejen tilalle. Ovat niin pliisut ja ne raidalliset säväyttivät. Tosin tytöllehän nämä eivätkä minulle...

Puujalkapäivä

Ukko toivoi kalastusvälineilleen pussia, jossa olisi komea kantaa virveliä, kun miesten kesken menevät mökille. Olin aivan liian väsynyt ompelemaan, mutta sain kuitenkin loistoidean ja leikkelin yhdet ukon reisitaskuhousut pussukkaa varten. Hetkittäin päässäni oli visio, muistaakseni se sisälsi paljon taskuja, lenksuja ja pikkujippoja. Pääni on kuitenkin viime päivinä ollut niin tyhjä, ettei se kertakaikkiaan toimi. Tiesin jo ommellessa, ettei tästä pussia tule, mutta näin surkuhupaisaa lopputulosta en osannut edes kuvitella.

Ukko ja tytteli söivät iltapalaa, kun surkeana nostin valmiin pussin ilmaan ompelukoneen takaa. Ukon olisi tehnyt mieli nauraa, näin sen hänen naamastaan, kun hän totesi, ettei kyllä viitsisi jalkaa lähteä mökille kantamaan. Minä puolestani aloin väsyneen hysteerisenä itkeä ja tytteli vakuutella, että se näyttää ihan kalastuspussilta ja olen ihana ompelija... Itkin ja nauroin yhtäaikaa ja nyt ukon nukuttaessa tytteliä vintissä nauran yksinäni ja tuijotan olohuoneen nurkassa seisovaa jalkaa.

Niin ohikiitävää

Perjantaina ajoin hämärtyvässä kesäillassa yksin vähän kauemmas. Valitsin mutkaisimmat pikkutiet ja ajoin hiljaa. Hengitin syvään ja katsoin maisemaa, joka ei ollut tuttu, mutta sisälsi kuitenkin kaikki lapsuuden elementit: hiekkateitä, villiintyneitä ojanpientareita, koiranputkia, niittyleinikkejä, lupiineita... Jostain kumman syystä radiossa soi venäjäksi "Miljoona ruusua", mikä normaalitilanteessa olisi vain kummallista. Kaikki tämä yhdessä sai vatsanpohjan tekemään kuperkeikan ja sisimpäni huutamaan onnesta. Sielu rikkoi kaupungin sille asettamat kahleet ja oli hetken aikaa vapaa, niin vapaa!

Paluumatkalla sunnuntaina kävin tervehtimässä mummua. Mummu muisti nimeni ja äänestä kuului ilo. Mummu oli keittänyt kaakaota ja tarjosi minullekin. Siinä sitten hörpimme Van Houtenia tummuneista mukeista ja muistin miten samanlaisia olemme. Vietin pitkän iltapäivän mummun kanssa, kävimme kaupassa ja joimme vielä lisää kaakaota.

Kotimatkalla radio soitti vähän uudempaa musiikkia, "niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää", ja kyyneleet tulivat. Tämä viikonloppu antoi tunteille tilaa ja aikaa.

Pieni ihme eteisessä

Pikkueteinen sai uuden asun viikossa. Tuntuu lähes siltä, että edellisen remonttipostauksen kommentissa toivomani ihme olisi tapahtunut. Pieni ihme ainakin! Ukolla viikko vapaata, auttelemassa kävi rahapulassa oleva siskoni, joka sai tuntipalkkaa ja ruokaa, sekä ukon lapsuudenystävä, jonka muutto lähistölle on ollut viime viikkojen ilonaihe.

Olin poissa melkein kaikki päivät ja pari yötäkin työhommissa, mutta ennen lähtöäni minun oli pakko nähdä Lattia. Kun ukko tajusi, että se oli siis p-a-k-k-o nähdä, eikä vakuuttelu siitä että nykyinenkin on hieno eikä alla luultavasti ole mitään, kääntäisi päätäni, otettiin myöhään sunnuntai-iltana esiin sorkkarauta. Oih ja voih, siellä oli lautaa! Ei varmaan satavuotiasta, luulen että se olisi ollut leveämpää lankkua, mutta lautaa kumminkin, samaa kuin keittiössä ja olohuoneessa. Seisoin keskellä eteistä ja hengitin hitaasti, yhtä aikaa talon kanssa. Talo huokaili (vai olinko se minä) ja sen onnellisuus täytti huoneet.