Pyhä yksinkertaisuus

Mitään ei tapahdu ja siksi tapahtuu kaikkea.

Unissa yritän jäsentää asioita, mieleni käyttää tehokkaasti jokaisen hetken rikkonaisista yöunistani, ladaten niihin sellaiset määrät toimintaa, että tottumatonta hirvittäisi. Päivisin kaipaan yksinkertaisuutta. Isossa puistossa on liian meluisaa, pysyn toistaiseksi kotipihalla ja lähikaduilla tuttujen talojen suojassa.

Tavarat odottavat laatikoissa. Me odotamme sitä hetkeä, jolloin niitä saa lähteä kantamaan. Olemme odottaneet jo jonkin aikaa.

Kävin metsästämässä perheelle kaunista kotiin. Tai pikemminkin keräilemässä. Kauniit, huolella ommellut pehmusteet, puolukkaiset, tytön mielestä kirsikka. Eri puolilla Ekotoria odottivat, toisistaan eksyneinä ja nuhjuisina, poimimme ne kotiin. Ehkä joskus niiden kaveriksi löytyy sopiva puusohva. Olohuoneen lattialla oli vielä patjan kokoinen tyhjä tila, kaikki oleminen on nyt keskittynyt siihen. Lamppukin putosi pari metriä alas, kun vedin soittorasian, jotenkin osuvasti pienentää mittasuhteita ja armahtaa katsomasta kauemmas.

Pienten ilojen juhlat

Tytöstä parasta oli tietenkin lahjat, minulle olisivat riittäneet nämä pienet hetket.

Edellisen päivän iltana tein toscakakun, kun muut olivat saunassa. Keksin laittaa siihen kynttilät ja askin pohjalle jääneet nallekarkit, mikä sai aikaan tasajalkahyppyjä ja ilahtuneen ilmeen. Hieman vaisumpi reaktio, hymy kuitenkin, oli seuraavalla saunasta palaavalla. Miehen kaveri tunnusti myös seuraavana päivänä syntyneensä. Neljäkymmentä kynttilää mahtui kakkuun aivan hyvin, ja kaksin puhallettuna ne sammuivatkin, jos ei ihan yhdellä, niin ainakin parilla kolmella puhalluksella.

Pikkuvelikin antoi lahjan, mitä jälkeenpäin on kovasti pohdittu, "eihän vauva voi yksin mennä kauppaan". Muut kortit laitettiin ikkunalaudalle, tämä pyöri kädessä pitkään ja lopulta tyttö teippasi sen seinään. Taisi vasta siinä vaiheessa muistaa, ettei tapettiin teippailla, koska mutisi puoliääneen "tapettiteippi" ja katsoi syyllisen näköisenä. Enhän minä hennonut mitään sanoa, kyynel silmässä katselin ja tunsin hiljaista iloa siitä, mitä nämä lapset toisilleen merkitsevät.

Maallinen maailma täynnä materiaa vaan

Meidän pitäisi ostaa uusi sohva.

Sohvia, pöytiä, hyllyjä, satoja ja taas satoja. Liikkeitä vieri vieressä, suuria halleja pullollaan tavaraa, jota jokaisesta kodista jo löytyy. Tehtaat suoltavat uusia ja taas uusia, joku kantaa yhden autoon, isompi auto tuo lisää tilalle. MDF-levyä (mitä se edes on, en ole tuntenut tarvetta selvittää?). Värit pyökki ja pähkinä. Divaani. Kätisyys vaihdettavissa. Alcantara. Furninova.

Ahdistaa.

Kun uusi sohva/pöytä/hylly on tilattu, vanha voidaan myydä netissä tai viedä kierrätykseen, alta pois, näkymättömiin. Kuin tekisi jotain hyvää, vaikka todellisuudessa vahinko on jo tehty.

Ahdistaa vieläkin.

Selaan netti-ilmoituksia, kierrän kaukaa hallit, jotka ilmoittavat lehdessä monen sivun mainoksilla, tutkin kierrätyskeskusten valikoimat. Vieläkin vähän surettaa. Toivon, että vanha sohvamme olisi jonakin yönä kuin taikaiskusta kasvanut, niin että uutta ei tarvittaisi ollenkaan.