Täytyy uskaltaa

Joka paikassa näen ja kuulen merkkejä. Merkkejä siitä miten elämää täytyy rohkeasti elää.

Siskoni vuokrasi hetken päähänpistosta vanhan mummonmökin irtaimistoineen. Vielä ihania romujakin kauniimpaa on se lämpö ja innostus, jolla siskoni on mökkiä laittanut. Vanhan naisen tavaroista on syntynyt tarina.

Me teimme vihdoin päätöksiä asumisen suhteen ja jätimme tarjouksen. Ukko ei kestä jahkailujani, haluan olla kaikesta niin varma. Rohkeus ei ole samaa kuin harkitsemattomat teot. Täytyy ensin harkita, kunnes on varma. Ja sitten uskaltaa.

Rakkaudesta puihin

Joitakin vuosia sitten silloisen kotitaloni pihalta kaadettiin jalava. Iso ja vanha, minulle rakas. Koko takapiha täynnä oksia, jalavan pitkiä käsiä, kuolleiksi katkottuja. Menin seisomaan sen viereen. Silitin vähän, olin hiljaa. Otin muistoksi yhden oksan. Sisällä kaadoin viiniä kahteen lasiin, toisen itselleni, toisen jalavan muistolle.

Vaelsin joskus äitini kanssa aarnimetsässä. En tiennyt aiemmin sellaisia olevan olemassakaan. Luonnontilainen, vanha metsä huokui viisautta.

Söin kerran eväitä baobab-puun alla. Suunnattoman suuren Afrikan taivaan alla puu sulki minut alleen kuin turvaan.

Lapseni oppi tarttumaan esineisiin. Annoin hänelle koivunoksan. Yhdessä makaamme puun alla, hiljaa, pitkään. Katselemme tuulessa heiluvia lehtiä, mielemme kuvia, yhdessä, kummallakin omanlaisensa rakkaus.

Ruoka asuu lähellä

Olen niin onnellinen siitä, että olemme ruoan suhteen löytämässä kultaisen keskitien, jota molempien ja koko perheen on hyvä kulkea. Olen onnellinen siitä, että liityimme lähiruokapiiriin, jossa perunat, porkkanat ja sipulit tilataan yhdessä suoraan tuottajalta. Olen onnellinen yhteisistä torireissuista, korista täynnä ajatuksella valittua ruokaa. Olen onnellinen siitä, että eineksiä tarvitsee ostaa vain poikkeustapauksissa. Erityisen onnellinen olen siitä, että mieheni osaa laittaa ruokaa. Joskus se saa minut melkein kyyneliin.