Voimia keräämässä

Viikonloppu oli ihana. Puksutimme höyryveturin vetämänä maalaismaisemassa, ikkunaa katsoi kuin maailman kauneinta taulua. Tytteli ihasteli ääneen, minä sisimmässäni. Silittelin junan puista kylkeä, hymyilin ruskearaidallisille verhoille puisessa tangossaan, matkalaukuille verkkohyllyissä ja konduktöörin kuluneelle nahkakukkarolle.

Piipahdimme miehen ystävän tontilla. Mietin miksi siellä oli niin hyvä olla, kunnes ymmärsin, että siellä oltiin matkalla kohti unelmaa. Kotiinviemisiksi saimme sylillisen rakkaudella kasvatettuja kasviksia suoraan maasta. Puhuimme unelmista ja arvoista, maailma tuntui olevan kohdallaan. Omatkin haaveet tuntuivat hetken olevan vähän lähempänä toteutumistaan.

Kantaa

Suomen saaristo on aina ollut minulle jotakin pienesti mysteeristä, kaukaa ihailtavaa. Lyhyitä käyntejä, muutamia öitä, taianomaisia tunnelmia. Luulin joskus haluavani saareen kokonaan, en ole siitä enää niin varma. Nautin edelleen siitä tunteesta, kun voin hengittää meren yli, kauas kauas. Ehkä siitä on kuitenkin helpompi nauttia vähän vieraana.

Tästä retkestä on kulunut kaksi viikkoa. Kahteen viikkoon mahtuu paljon. Paljon sellaista, mitä on odottanut vuosia kokevansa, ja vielä enemmän sellaista, mitä ei olisi toivonut koskaan kokevansa. Huomaan, että kaikki kuitenkin ottaa paikkansa, liittyy osaksi sitä paljon puhuttua helminauhaa, toiset helmet tummempia kuin toiset. Rikkautta ne ovat nekin, kun ajatus taas kantaa eteenpäin.