Unissa olen käynyt kaikissa vanhoissa kodeissani ja sellaisissakin, joita ei edes ole ollut. Keittiön liitutauluun kirjoitin vieraiden ihmisten nimet, heidän, jotka nyt jossain piirtelevät huonekaluja kotimme pohjakuviin ja valitsevat tupakeittiöön uutta tapettia.Tällä kertaa minua ei juuri sureta. Yllättäen luopuminen ei tee kipeää. Edellämme tekee. Niin paljon surua ja kyyneleitä, luopumisen raskasta painoa, että en ole edes ajatellut meneväni mittailemaan nurkkia. Annan tilaa, odotan. Pidän riemun ja innostuksen vielä piilossa, kuplivana. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta siihen, vielä. Ymmärrän, ettei meillä ole kiire. Koskaan, mihinkään tässä maailmassa. Ymmärrän muitakin asioita, olen useaa keskustelua rikkaampi.
